luopumista yleensä välttelellään ja saamista taas havittelellaan, joskus ahneestikin, mutta ovatko ne oikeastaan edes erossa toisistaan?

joka kerta kun luovut jostain, saat jotain muuta tilalle. ja päinvastoin, aina kun saat jotain, olet luopunut jonkun toisen asian saamisesta. jos vain oikein tarkasti katsot.

tämän vuoksi lähikuukausien aikana olenkin punninnut tarkoin mistä oikeastaan voin luopua, jotta saisin tilalle jotain arvokkaampaa. konkretian tasolla luopuminen on ollut turhista tavaroista luopumista ja niiden viemistä kiertämään jollekin toiselle ihmiselle. kodin siivoamisesta on tullut suuri tutkimusmatka. otan jokaisen esineen käteeni ja punnitsen, mitä hyötyä kyseisestä tavarasta on. mitä saan, jos luovun siitä ja mitä saan, jos pidän sen? hämmentävällä tavalla ihmisen materianpalvonta on paljastanut itsestään taas uusia piirteitä. pienimmätkin itsestäänselvyyksinä pidetyt tavarat ovat osoittautuneet uhkaksi hyvinvoinnille ja onnellisuudelle.

otetaan esimerkkinä kello. se rakas ympyrää tikittävä väline. samalla kun luovuin kellotaulusta ja ainaisesti tikittävästä äänestä, luovuin myös ajan valvomisesta ja siirryin impulssien johtamaan aikakäsitykseen - ja se jos mikä tuntuu hyvälle. mutta ei siitä luopuminen toki helppoa ollut. ensimmäiset päivät katseeni harhaili vähän väliä entiselle kellon paikalle ja samalla sain huomata kuinka aikaan sidottu olinkaan ollut. aikaisemmin kelloa katsoessa ajatukset pyörivät akselillä: joko se on noin paljon? eikö se ole vielä enempää?

kuinka vapauttavaa onkaan luopua siitä ajatusten kudelmasta, joka on oikeastaan täysin turhaa mielen rasittamista kun samaan aikaan voisi nauttia siitä olotilasta mikä kullakin hetkellä on. tällä hetkellä kello toimiikin vain välttämättömänä pahana, jotta osaan olla oikeaan aikaan oikeassa paikassa. muuloin voin jättää sen elämään omaa aikaansa - tai oikeastaan aikaa, jota ihminen haluaa pakollakin hallita. surkea pieni kellotaulu on valjastettu tähän ainaiseen tehtävään.

ja mitä luopuminen ajatuksen tasolla sitten on? luopumista ajatuksista, jotka yhtä lailla kahlitsevat mieltä. materianpalvonnan taakan lisänä ihmisillä näyttää olevan myös ajatustenpalvonnan taakka. ja pirskatti, voin kertoa, että siitä taakasta luopuminen ei etene aina yhtä kivuttomasti kuin materiasta luopumisen prosessi. mutta yhtä lailla, joka kerta luopuessani turhista ajatuksista, vapautuu minussa tilaa ja se tila täytyy jollain muulla - useimmiten jollain paljon arvokkaammalla ja kestävämmällä.

ja oikeastaan, mitä muutakaan tämä maapallolla tallustaminen olisi kuin elämän saamista ja siitä jossain vaiheessa luopumista...