minulle on kasvanut suunnaton tarve hengittää maailmaa suoraan, suusta suuhun, ilman välikappaleita. koskettaa sitä paljain sormin ja aistia sitä jokaisella aistilla. eläimenlailla pysähtyä kuuntelemaan korvat tarkkoina, silmät vaeltaen pitkin maisemaa.

koreografiatunnilla kävimme muutamia viikkoja sitten ulkona improvisoimassa pieniä soolopätkiä. lopulta omasta soolopätkästäni tuli hengettären tanssi. valitsin varjoja ja valoa sisältävän hämyisen metsän, taustalla kaupungin valot. pohjalla koskematonta lunta, johon askeleeni piirtyivät niiden muutamien intensiivisten minuuttien aikana. niiden minuuttien aikana todellakin hengitin kaikkea sitä laajuutta mitä ympärillämme on.sulauduin metsän iänikuisuuteen istuessani aluksi puun palalle, kuuntelin ja annoin kehon viedä pitkin lumista maisemaa. ja niin kuuntelivat katsojatkin, hengittämättä.

kyseisen improvisaatiotuokion jälkeen salissa tapahtuva tanssiminen on tuntunut ahdistavuuksista ahdistavimmalta. kliininen ympäristö. sileä lattia. musiikki kaikuu seiniltä. ihmiset hikoilevat. viereisestä salista kuuluu basson jytke. ilma seisoo. aistit lukittuina.

ja sen jälkeen lähes kaikki muutkin sisätilat ovat tuntuneet kaikella tapaa pahalta. aivan kuin ihmisillä olisi jatkuvasti siteet silmillä, esteet korvilla, tuntoaistimukset minimissään. missään ei tunne hiljaisuutta vaan kaikkialla sähköinen taustahäly. voiko sellaisessa ympäristössä ihminen kasvaa sellaiseksi kuin on tarkoitettu?