hassua kuinka paljon iloa voikaan saada ns. normaaleista töistä, jotka nykyään eivät enää edes ole normaaliutta suurimmalle osalle ihmisiä. minulle mielikuva normaaliudesta pitää sisällään raskaan fyysisen työn, luonnon ja jurottamisen. kummallista siinä on se, että olen sosiaalistunut moiseen mielikuvaan vaikka itse en olekaan elänyt samankaltaista elämää kuin isovanhempani ovat muinoin eläneet. olen kyllä nähnyt siitä rippeitä, jotka näkyvät vanhempieni toimintatavoissa ja arvoissa. pienenä kuitenkin vihasin kyseistä vanhakantaisuutta (yllättäen). vanhana varmastikin muistelen "niitä hyviä aikoja", joita en ole edes elänyt.

ylpeyteni aihe viikonlopun aikana on ollut se, että käänsin pellon käsin (ts. lapiolla enkä koneella). julmetussa energiapuuskassa laitoin lapion laulamaan. säestäjänä toimi rehti sensuroimaton ähinä. tuntui perkeleen hyvältä! hyvältä se tuntui siksi, että koin tekeväni jotain konkreettista ja tärkeää, mutta ennen kaikkea siksi että osoitin kykeneväni naisena siihen, koska aikaisemmin kuulin hieman epäuskoisia lauseita isältäni. (myöhemmin isä epäili minun huijanneen, koska suoriuduin tehtävästi niin rivakasti. oh well...)

sitä ennen olin nostanut perunaa ja porkkanaa maasta ilman hanskoja, jotta olisin saanut mullan tunteen imeytymään ihooni ja minuun. haravointia en laske ylpeyden aiheeksi vaikka sekin kyllä maistui. kaiken työn jälkeen olisi melkein tehnyt mieli mennä jääkaapille ja tehdä paksu rasvainen voileipä, jonka päältä löytyy aimosiivu gotler-makkaraa. sitähän kaikki uskottavat työmiehet syövät! jätin kuitenkin gotlerit syömättä. prosessidraamani sai loppua siihen hetkeen. huvittavinta kaikessa on se, että koin moisen toiminnan elämyksenä, vaikka joillekin se on arkipäivää. melkein nolottaa kuulua hömpöttävään teknosukupolveen vaikka näinhän se kehitys on aina rullannut eteenpäin.

todistin kuitenkin olevani sukunimeni arvoinen itselleni ja muille! *virn