johan on ollut taas kummallinen kausi muutamien viikkojen ajan. tuntuu, että olen hieman hukassa. en tiedä mitä haluaisin tehdä enkä ole kiinnittynyt tällä hetkellä oikein mihinkään tässä maailmassa. en osaa elää ohjeitteni mukaisesti. hienot elämänohjeet vain pyörivät samaa rataa eivätkä kohtaa todellisuutta. ehkä joskus kuitenkin tarvitaan haudutteluaikaa. pitäisi nyt vain keksiä, miten hypätä sivuun vanhalta radalta.

onneksi opinnot alkoivat ja monituisten kiroamisten jälkeen voisin olettaa, että opinnot alkavat taas maistua. tekee vain tiukkaa sopeutua taas aikataulutettuun elämään. toisaalta se luo myös turvallisuutta. vastuun pakoilustakin olen joutunut luopumaan kun tanssin opettaminen alkoi. onneksi se maistui hyvälle ainakin noin pääpiirtein. opettaessa voi unohtaa itsensä ja keskittyä vain muihin. mikäs sen parempaa.

oikeasti minun piti kirjoittaa musiikista.(musiikki-inhokit voivat hypätä lopun yli) matkasin viime yönä ja tänä aamuna cmx:n kanssa utopistisiin maailmoihin heidän uuden plättynsä seurassa. jos jossain on neroutta niin sitä on juurikin talvikuningas levyssä. jos tarkkoja ollaan niin minusta nerous piilee kaikessa cmx:n musiikissa. olen aina nauranut sille, että tietyt ihmiset hurahtavat bändeihin ja itkevät heidän kuollessaan. tänään kuitenkin huomasin, että niin minäkin varmasti reagoisin mikäli kyseinen bändi lopettaisi toimintansa. tuntuu, että juurikin heidän muusiikkinsa lohduttaa ja antaa vastauksia elämään. tuntuu, että olen rakentanut monet elämäni palat juurikin heidän musiikin avulla. olen antanut heidän musiikkiinsa (ts. tulkintaan) aivan yhtä paljon minua kuin hekin ovat antaneet itseään musiikillensa. mikäli jokin saa minut antamaan itsestäni tunteita niin aplodien paikka on taattu.

hämmentävintä oli kuitenkin se, että tänään vasta tajusin miksi pidän heidän musiikistaan niin vietävän paljon. helppoja vastauksia on päätähuimaavat sanoitukset ja yleisesti hieno musiikkimaailma. yllättävintä oli se, että cmx on ainoa bändi, jonka musiikki piirtää mieleeni maisemia ja värejä! uuden plätyn kohdalla se on helpompaa, koska mukana tuli kuvitus, mutta minun mieleni teki silti siihen uuden kuvituksen. joskus kuvitus voi olla vain jokin abstrakti kuva tai vaikkapa vellova värimassa. värit useimmiten kuvaavat jotain sanoittamatonta tuntemusta tarkemmin kuin itse tunteen teennäinen sanoitus tai analyysi.

en keksinyt muita bändejä, jotka kykenisivät samaan, paitsi damien rice. ainoastaan kyseiset kaksi saavat mieleni tuottamaan värejä ja samalla tuomaan tunteet käsinkosketeltaviksi. damien ricen kohdalla voin joskus tuntea musiikin jopa sormien päissä. voin hypistellä sointuja ja tunnelmia. karheaa ja pehmeää.

juuri sellaiseen musiikin tekemiseen minäkin olen koko ajan pyrkinyt, mutta en ole tiedostanut sitä.  mielessäni on ollut visio mitä haluaisin sen olevan, mutten ole saanut siitä otetta. haluan saada ihmisen syvät tuntemukset esille musiikin avulla. sellaiset tuntemukset, joita ei voi sanoittaa. ei ihmekään etten ole arvostanut niin korkealle esimerkiksi hyviä sanoituksia, joiden tukena on ihan jees soinnut ja muut asiaan kuuluvat härpäkkeet. sellaisessa musiikissa ei ole kuitenkaan aitoa yhteyttä eri osa-alueiden välillä. musiikissa tulisi yhdistyä kaikki puolet. musiikin pitäisi kaivautua syvälle ihmiseen, herättää kaikki aistikanavat, kyteä ja räjäyttää lopulta kaikki ulos väreinä, mielikuvina ja tuntemuksina.

toki musiikki voisi olla vain viihdyttävääkin, mutten minä sellaista arvosta. ainakaan itse en sellaista musiikkia jaksaisi tehdä. musiikin pitää nimenomaan räjäyttää. sellaista musiikin tulisi olla! (en tosin tiedä miten sellaista musiikkia tehdään, mutta ehkä vielä ratkaisen mysteerin)