luopumista yleensä välttelellään ja saamista taas havittelellaan, joskus ahneestikin, mutta ovatko ne oikeastaan edes erossa toisistaan?

joka kerta kun luovut jostain, saat jotain muuta tilalle. ja päinvastoin, aina kun saat jotain, olet luopunut jonkun toisen asian saamisesta. jos vain oikein tarkasti katsot.

tämän vuoksi lähikuukausien aikana olenkin punninnut tarkoin mistä oikeastaan voin luopua, jotta saisin tilalle jotain arvokkaampaa. konkretian tasolla luopuminen on ollut turhista tavaroista luopumista ja niiden viemistä kiertämään jollekin toiselle ihmiselle. kodin siivoamisesta on tullut suuri tutkimusmatka. otan jokaisen esineen käteeni ja punnitsen, mitä hyötyä kyseisestä tavarasta on. mitä saan, jos luovun siitä ja mitä saan, jos pidän sen? hämmentävällä tavalla ihmisen materianpalvonta on paljastanut itsestään taas uusia piirteitä. pienimmätkin itsestäänselvyyksinä pidetyt tavarat ovat osoittautuneet uhkaksi hyvinvoinnille ja onnellisuudelle.

otetaan esimerkkinä kello. se rakas ympyrää tikittävä väline. samalla kun luovuin kellotaulusta ja ainaisesti tikittävästä äänestä, luovuin myös ajan valvomisesta ja siirryin impulssien johtamaan aikakäsitykseen - ja se jos mikä tuntuu hyvälle. mutta ei siitä luopuminen toki helppoa ollut. ensimmäiset päivät katseeni harhaili vähän väliä entiselle kellon paikalle ja samalla sain huomata kuinka aikaan sidottu olinkaan ollut. aikaisemmin kelloa katsoessa ajatukset pyörivät akselillä: joko se on noin paljon? eikö se ole vielä enempää?

kuinka vapauttavaa onkaan luopua siitä ajatusten kudelmasta, joka on oikeastaan täysin turhaa mielen rasittamista kun samaan aikaan voisi nauttia siitä olotilasta mikä kullakin hetkellä on. tällä hetkellä kello toimiikin vain välttämättömänä pahana, jotta osaan olla oikeaan aikaan oikeassa paikassa. muuloin voin jättää sen elämään omaa aikaansa - tai oikeastaan aikaa, jota ihminen haluaa pakollakin hallita. surkea pieni kellotaulu on valjastettu tähän ainaiseen tehtävään.

ja mitä luopuminen ajatuksen tasolla sitten on? luopumista ajatuksista, jotka yhtä lailla kahlitsevat mieltä. materianpalvonnan taakan lisänä ihmisillä näyttää olevan myös ajatustenpalvonnan taakka. ja pirskatti, voin kertoa, että siitä taakasta luopuminen ei etene aina yhtä kivuttomasti kuin materiasta luopumisen prosessi. mutta yhtä lailla, joka kerta luopuessani turhista ajatuksista, vapautuu minussa tilaa ja se tila täytyy jollain muulla - useimmiten jollain paljon arvokkaammalla ja kestävämmällä.

ja oikeastaan, mitä muutakaan tämä maapallolla tallustaminen olisi kuin elämän saamista ja siitä jossain vaiheessa luopumista...

capish, maailman oston mahdottomuus on tullut näemmä ymmärretyksi ainakin kampuksella. ei voi kuin iloita kerrankin järjen ja vihreämmän maailman voittoa - vaikka vastapuoli sanookin tiukasti järjen nimenomaan olevan nyt kateissa ja koko kampuksen joutuvan perikatoon. kampukselle saattaa tulla jotain niinkin pahaa kuin reilun kaupan kahvia enemmän ja kehitysyhteistyötäkin saatetaan jatkaa. how horrible is that!

vastapuolen entisten edustajien mollatessa julkisesti tulevan edustajiston kokoonpanoa sekä äänestäjien typeryyttä ja samalla kehuessa oman kampanjan toimivuutta ei voi kuin ihmetellä missä järki tuolloin on ollut. kampanjan toimivuudesta, sisällöstä ja reiluudesta voi olla montaa mieltä.

havainnollistava esimerkki:

sinertäväksikin kutsuttu joukkio kampanjoi jakamalla:

• lottorivejä
  
• kortsuja varustettuna muka-hauskoilla sloganeilla
  
• makkaraa
  
• paperikäärellisiä karkkeja varustettuna sinisellä logolla
  
• haalarimerkkejä
  
• kahvia (kuulemma oli kuitenkin reilua!)
• painettuja paperilappusia varustettuna vaaliteeseillä
  

vihertäväksikin kutsuttu joukkio kampanjoi jakamalla:

• suomalaisia omenoita, jotka oli saatu ilmaiseksi vihertävän valtuutetun kotipihalta
  
• äärimmäisen vähän printattuja lappusia varustettuna vaaliteeseillä
  
• reilun kaupan kahvia ja teetä

capish, ja jokainen saa päätellä itse missä vika?

vaalien tulos antaa ehkä kuitenkin jonkinlaista osviittaa siitä, minkälaisen maailman ihmiset oikeasti haluavat. kaunis ja kallis kuorrute ei takaa ideologian toimivuutta.

 

taannoin neurotsygootin luennolla herra ylhäisä arvoisa turun murteella vääntävä luennoitsija sanoi jotain niin yksinkertaista ja liian helppoa että sai hetken aikaa vain miettiä, miten totta se oikeastaan onkaan. herrä ylhäisä arvoisa turun murteella vääntävä luennoitsija sanoi, että psykologien yksi tärkeimmistä tehtävistä on saada ihminen toimimaan omassa ympäristössään. mikäli ihminen ei toimi, tai liiku, ei hän voi havaita ympäristöstä tärkeitä viestejä tai ylipäätään mitään kohteita. vähän samalla tapaa kuin jos ihminen laitetaan täyteen sensoriseen eristykseen, ei hän hetken päästä enää hahmota maailma kunnolla ja lopulta sekoaa. kuinka moni ihminen elää tälläkin hetkellä psyykkisessä(&fyysisessä) eristyksessä ympäristöstään ja toteaa elämän haaleaksi?

toimimattomuus todellakin näyttää johtavan toimimattomuuteen - niin yksilön kuin yhteiskunnankin toimimattomuuteen. ihmiset kyllä tuntuvat jaksavan turruttaa perslihaksiaan sohvan pohjalla turruttaen samalla aivolihaksiaan, mutta eivät esimerkiksi jaksa millään äänestää tai osallistua mihinkään yhteishyvää kerryttävään toimintaan. sohvan pohjalta nämä yksilöt sitten kiroavat sitä kuinka oma elämä ei toimi, kahvinkeitin ei toimi, suomi ei toimi eikä maailmakaan toimi. ja mistäköhän tämäkin taas johtuu? en syytä, mutta syytän kuitenkin.

ja kyllä, tämä on harmistunut kirjoitus ihmisten toimimattomuudesta ja silkasta laiskuudesta. jollain tapaa sitä on vain herännyt uudella tavalla siihen, miten monessa asiassa voikaan toimia tehden hyvää ja samalla toimiessaan hahmottaa maailman toimintaa. kansalaisjärjestöt ovat oiva esimerkki siitä miten kerrytetään vähitellen hyvää - niin itselle kuin muillekin. unohdetaan itsekkäät intentiot ja pyritään johonkin yhteiseen päämäärään. ihmiset tekevät järjestöissä ja yhdistyksissä työtä tuntikausia palkatta eivätkä valita siitä, koska kokevat sen tärkeäksi ja tietävät että vain toimimalla saadaan jotain aikaan. toimivuudella pyritään pääsemään toimivuuteen. ei mietitä, päivitellä ja odotella, vaan tartutaan kiinni. elämä on lyhyt, joten hittoakos sitä odottelemaan ryhtyy.

vaalityön ohessa kannustavimmat ja samalla huolestuneimmat kommentit maailman tilasta on ehkä vähän yllättäenkin tullut vanhuksilta. he näkevät jo sen, että jotain täytyy tehdä, jotta paska ei valuisi tulevaisuuden lasten, nuorten ja aikuisten niskaan. eikä muuten kivaa ole että se valuu omaan niskaankaan. ja ou boy, voin kertoa, että kokkareidenkin rahat loppuu jossain vaiheessa kun pitää ostaa jatkuvasti uutta kauluspaitaa paskaantuneen paidan tilalle. samalla tavalla ne tulevaisuuden uhkakuvat jossain vaiheessa saavuttaa rikkaankin vaikka tällä hetkellä materiamaailma pitäisikin ne poissa mielestä ja silmistä.

maapalloa ei voi ostaa tai lahjoa vaikka kuinka yrittäisi, capish?

 

ympäristö pulppuaa piilomainontaa, josta heikot mielet poimivat palasia tehdäkseen itsestään juuri sellaisen kuin ympäristö heitä ohjaa tekemään. mielet pyrkivät täydelliseen symbioosiin toisten mielien luoman kulttuurin kanssa. kaikki pyrkivät hyväksynnän tilaan. yksikään ei halua olla yksin. tai halutaan olla edes yksin yhdessä. pääasia, että turvaverkko ympärillä toimii - ja lopulta kiristyy.

en ole pitkään aikaan kuunnellut perinteisiä poppisbiisejä. juuri niitä, joissa lauletaan "uu beibe, oon niin surullinen kun lähdit " tai "uu beibe, tää on niin ihanaa et älä anna tän loppua koskaan". eilen kuitenkin kuuntelin ja muistin taas miksi niitä en ole kuunnellut. ne biisit vangitsevat mielen ja ajatukset tajuttoman nopeasti. sanat alkavat pyöriä päässä ja jäävät sinne hypnoottisesti kiertämään rataa joskus jopa päiviksi. ja juuri siellä ne kaivertavat kolojaan aina vain syvemmälle tehden lopulta sanoista mielelle totuutta. mieli on heikko ja se uskoo lähes kaiken kun tarpeeksi toistaa. se alkaa ajatella, että näin pitää toimiakin. sydänsuruja pitää surra vuosikaupalla ja joku yksi pitää olla rinnalla, jotta tulisit onnelliseksi. et voi olla onnellinen ennen kuin saat jotain. et voi olla onnellinen tässä hetkessä, tässä olossa. sur-rur-surullista niin surullista. ja onhan se.

tokihan mieli haluaa ja kenties tarvitseekin jonkinlaisen alustan vaikeiden kokemusten työstämiselle - en minä sitä kiistä, mutta kuinka usein työstäminen jää jumittavaan vaiheeseen? missä vaiheessa piilomainonnan terapeuttinen vaikutus muuttuu syövyttäväksi? erottaako ihminen enää puhdasta olemisen tilaa, kun mielensyöttäjä toimii valtavalla koneistolla?

lista on loppumaton: musiikkibisnes, brändit, media, mainonta, uskonto, perinteet, yhteisöt... sanoman toistoralli on valtaisa. markkinat jylläävät jatkuvasti aina syntymästä kuoleman hetkeen saakka.

onko ihminen koskaan vapaa näkemään sisälleen ja kenties löytämään jotain saastumatonta?

lähikuukaudet ovat olleet minulle suuria rajojen rikkomisten aikoja. sellaista aikoja, kun huomaa laatikon ympärillään ja toteaa sen turhaksi ja teennäiseksi suojaksi. vähitellen sitä hivuttautuu lähemmäs reunoja, tunnustelee niitä, haistelee ja maistelee - ja lopulta toteaa, että niitä täytyy joko venyttää suuremmiksi tai rikkoa kokonaan. tällä hetkellä laatikon tutkiminen on kiihtyvässä venytysvaiheessa ja sitä on vain jatkettava. jano vain kasvaa tilkallisen jälkeen.

tänään joogatunnilla saatoin tuntea taas kerran rajojen venyvän fyysisen tekemisen kautta. jooga-asana, jossa olen ollut jumissa jo lähes vuoden venymättä mihinkään suuntaan avautui ohjaajan hellällä opastuksella täysin uusiin mittoihin. ainoa mitä tarvittiin oli ohjaajan ohjaava käsi, hengitys ja keskittyminen hetkeen. vähitellen hengittäen ja kohdistamalla energiaa oikeaan suuntaan kehoni hivuttautui lähemmäs rajoja, venytti niitä ja lopulta myös ylitti niitä. vastassa oli lopulta vain lattia, jonka lävitse pää ei enää voinut mennä eikä mytyssä oleva keho voinut enää litistyä pienemmäksi. tuon jälkeen sain haukkoa hetken aikaa uutta olotilaa äimistyneenä enkä voinut todeta muuta kuin, että ihminen teettää itselleen turhan paljon rajoja ja kaiken lisäksi luulee, ettei niitä voi ylittää.

aikaisemmin olen jossain määrin kammonnut  "learning by doing"-periaatetta, johtuen ehkä siitä, että tekemistä ei ole osattu ohjata oikealla tavalla syvemmälle. tekeminen on jäänyt vain tekemisen tasolle, eikä ole saavuttanut oivalluksen tasoa. tämän vuoksi onkin ollut helpompi luoda mielessään kaavioita ja malleja - mutta nekään eivät herää eloon ilman tekemistä, toimintaa, kokemusta.

joka kerta liikkuessa tavalla tai toisella olenkin pyrkinyt ylittämään rajoja, jotta mielenikin voisi ylittää rajat yhtä helposti. niin kiipeilyssä kuin maastopyöräilyssäkin olen tarvinut kasapäin uskoa ja uskallusta - ajatusta ja tekemistä.

hetki hetkeltä korkeammalle, nopeammin ja taitavammin.