minun on ollut kovin vaikea lähteä kirjoittamaan tänne mitään. olen parin päivän aikana lukenut ihmisten blogeja ja huomannut kuinka hienosti toiset ihmiset osaavatkaan ajatella ja ennen kaikkea muuntaa ajatukset kirjalliseen muotoon. itselle tulee välittömästi riittämättömyyden tunne - miksi juuri minä kirjoittaisin tänne? tunne lienee aivan normaali mutta häiritsevä silti. vaikea tietää millä tavalla kirjoittaisin. lauseita luodessani huomaan ottavani lukijan huomioon siten että kieli ei kuulosta enää omalta. sensuroinnin vahvat kahleet yllättävät mielen taas. toivoisin oman sisäisen dialogini välittyvän tekstiini. ehkä ei pitäisi olettakaan sen sujuvan heti. kokeilen, epäonnistun, yritän, onnistun, kiroan. näinhän se on aina mennyt.

viime yönä koin valtavaa ahdistusta niinkin pienestä asiasta kuin hiusten leikkaamisesta. rastoittuva pääni kertoo minulle päivittäin haluavansa eroon minusta - tai minä niistä. se merkitsisi kuitenkin totaalista muutosta . en ole eläessäni saanut päähäni niin lyhyttää tukkaa kuin mitä siitä lopulta tulisi. mieleen tulvi ajatus siitä millä tavalla ihmiset reagoivat nähdessään minut hyvin lyhyessä tukassani. inhoan huomiota ja kaipaan sitä.
suurin ahdistuksen aihe oli kuitenkin sen vaikutus minäkuvaani ja identiteettiini. pelkään kohtaavani taas tutun tunteen katsoessani peiliin: kuka olen? voisin kokea taas vierauden tunteen jota en ole pätkääkään kaivannut. toisinaan leikki omalla persoonalla on hyväksi mutta roolien aika on ohi. uusi tukka saattaa horjuttaa kuitenkin taas tasapainoa. sopeudu tai romahda.

samaan aikaan mietin mitä minulle käy kesän aikana. sain kuulla viikonloppuna olevani kesäteatterin näytelmässä poliisin vaimo. ei siis mitään suurta eikä edes vuorosanoja mutta laulua ja tanssia joukkokohtauksissa sekä taustalla häilymistä on luvassa. poliisin vaimon rooli kuulostaa hauskalta mutta tässä tapauksessa se ei olekaan aivan niin yksinkertaista. minut meikataan mitä luultavimmin hieman vanhemmaksi koska mieheni näytelmässä on jo keski-ikäinen (oi mikä paratiisi ja unelmarooli... jostain täytyy kuitenkin aloittaa). mahtaa olla kummallista katsoa peiliin ja huomata siellä joko tulevaisuuden näkemys tai jotain aivan vierasta. meikkaamisesta ja toiseksi tekeytymisessä pelottaa myös vastaava asia kuin hiusten muutoksessa. tunnistanko itseni, hukunko rooliini, mistä löydän omani hukattuani itseni? näytteleminen on ehkä juuri sellainen haaste mitä minun tuleekin kokeilla. pakotan itseni ottamaan toisen roolin ja kenties samalla joudun määrittelemään itseni tarkemmin jotta en hukkuisi toisen maailmaan tai ennen kaikkea teennäiseen maailmaan. mikä olisikaan mielekkäämpää tekemistä nuorelle kuin yrittää hukata itsensä. jokaiselle tuttu vaihtoehto aina heti kaupungilla notkumisen jälkeen, luulisin.

sekalaista kirjoitusta mutta lienee parasta vain tyytyä siihen jotta kynnys ei nousisi liian suureksi. nyt pakottaudun apulannan keikalle vaikka mieli ei olekaan aivan tässä hetkessä ja musiikissa. ehkä se yllättää minut kuitenkin positiivisesti.