pidän siitä hetkestä kun työtunnit käyvät vähiin ja illan pehmeä valo heijastuu nimeltämainitsemattoman huvipuiston laitteisiin ja rakennuksiin. parhaimmassa tapauksessa voin nähdä laitteeltani laskevan auringon valaisemassa kaupungin kattoja. lopulta näen auringon maustamat pilvet kuitenkin viimeistään silloin kun istun bussiin ja matkaan viimeinkin kotiin. jaksan ihmetellä pilviä ja taivasta vielä silloinkin kun kuljen jo hämyisän lyhyen metsäpolun kautta kotiovelle.

näiden muutamien tuntien sisällä valo vaihtuu ja tunnelmoi maiseman tuhansilla eri tavoilla. ensin aurinko polttaa pilvien reunat kirkkaisiin väreihin, kunnes vaihe vaiheelta pilvet muuttuvat pehmeäksi massaksi rauhoittaen illan kohti yötä.

sama toistuu joka ilta, ja joka ilta jaksan ihmettellä sitä kuinka pilvet näyttävät täällä kovin erilaisilta. ne ovat jostain syystä enemmän elossa. lähempänä maata. pehmeämpiä. värikkäämpiä. tärkeämpiä.

täytynee vielä kulkea joku ilta johonkin paikkaan, josta näen kunnollisen auringonlaskun. vaikka ehkä yhtä tärkeää on nauttia siitä joka ilta edes vähän.