hämmästyin kun huomasin olleeni tänään varmasti aivan yhtä monta erilaista persoonaa kuin mitä erilaisia ihmisiäkin tapasin. suhteessa jokaiseen ihmiseen minusta tuli esille erilaisia puolia. milloin olin tahallisesti hölmistynyt ja kiusoitteleva typerys, milloin viisastakin viisaammin puhuva lähes aikuinen ja toisaalla taas punasteleva teinityttö. lopulta en voinut kuin nauraa ja tuhahtaa itselleni huomatessani tämän - ja kaikki vain 12 tunnin sisällä. elämä ei voi olla tylsää näin monilla roolituksilla?

samalla palasin kuitenkin pohtimaan taas sitä, löytyykö onnellisuus paikantaessaan itselleen keskitien. sellainen olotila ja rooli, jota voi olla lähes kaikkien ihmisten seurassa. sellainen rooli, joka on yhtä kuin minä. toki toisten ihmisten seura tuo ihmisissä esiin erilaisia piirteitä kuin toisten seura (ja hienoa, että näin käy), mutta onko aikuisuuden edellytys jonkinlainen synteesi kaikista eri rooleista? voiko ennen sitä olla onnellinen ja tasapainoinen?

tällä hetkellä eri roolien synteesi tuntuu yhtä lailla niin lattealta kuin tylsältäkin, mutta ennen kaikkea ihmettelen voiko roolien yhdistäminen edes onnistua? voiko ihmisille näyttää sen, mitä oikeasti on ja mitä oikeasti ajattelee? (ainakaan helppoa se ei tule olemaan) ja mistä edes voi tietää, mitä oikeasti ajattelee? vai onko olemassa edes rooleja? jos eri roolit ovatkin vain luonnollinen tapa olla ihminen suhteessa ympäristöön?

sarjassamme, kysyn vaan.

(kaikentietätävä vastaus löytyisi varmasti jostain saakelin psykologian oppaasta sivuilta 345-367, mutta sitä en aio lukea.)