outo tunne kun aika aukeaa ja laajenee. horisontin raja hämärtyy ja selvät viivat katoavat. tilalle tulee vain sokkeloiden kokoelma.  menneisyys ja nykyisyys tekevät taustaa josta ponnistaa eteenpäin siihen aikaan, jota ei ole mutta joka joka hetki lähenee ja samalla jo pakenee. vähän sama tunne kuin jokin taideteos imee katsojat taikamaailmaan teoksen sisälle. 

outo tunne kun lukee päivän siitä millainen maailma tulee kenties olemaan kahdenkymmenen vuoden kuluttua parhaimmillaan ja mihin koulutuksen avulla voidaan pyrkiä.

tulevaisuustutkimuksen arvot tuntuivat vanhasta hippisielusta hyvältä. korostetaan elämänikäistä oppimista, generalistisia arvoja, yksilön ja ympäristön luovuuden vaalimista, innovatiivisuutta, tiedon yhteisomistajuutta ja tiedon yhdessä rakentamista, verkottumista ja yhteistyötä, teknologian hyödyntämistä muussakin kuin hyötynäkökulmasta, jokaisesta yksilöstä löytyvän potentiaalin esiintuomista sekä yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden vuorottelua. parhaimmillaankin kaikki kuulostaa purppurapilvisen hyvältä. mikäli joku sattuisi laukomaan kyseisiä arvoja äänen, pidettäisiin häntä heti idealistina ja naiivina. mutta ehei, siellä ne arvot ovat kaiken takana - piilossa ja äänettömänä.  (kenties pitäisi lanseerata uusi termi: kuurupiilo-opetussuunnitelma, mikäli edes muutama ylläolevista arvoista ohjaa opettajien toimintaa - jos ei opetussuunnitelman tasolla eikä piilo-opetussuunnitelman tasolla niin ehkä sitten ainakin opetusfilosofian tasolla)

kaiken positiivisen tutkimuksen rinnalla kulkee kuitenkin myös negatiivinen kehityskaari, josta jo tämä hetkikin osaa antaa omat vihjeensä. käännämmekö kelkkaa vai suuntaammeko kohti 7-24-365-yhteiskuntaa? melkein voisi sanoa kuolemattomat sanat: elämme mielenkiintoista murroksen aikaa.

mutta se minkälainen tulevaisuus ihmiskunnalla voisi parhaimmillaan olla edessä miellyttää minua enkä näe mitään syytä miksi sen puolesta en voisi taistella.  (yeah, call me a fucking hippie, mutta kuka ei haluaisi onnellista aikaa!)

ja sitten satuin katsomaan kolmannen kerroksen ikkunasta ulos ja näin suuren mustan lintuparven. ne lensivät sulavasti, taidokkaasti ja synkronoidusti pitkin taivasta.