nyt sen löysin. näet maailman kamalimman tunteen:


                                           syyllisyys


sitä tunnetta kai pitäisi samanaikaisesti ihannoida ja inhota. ilman sitä moraalisuutta ei kai olisi, mutta ilman sitä elämä olisi nautittavampaa - kovaa ja korkealla miettimättä seurauksia. sehän olisi unelma, ha?

teimme erästä taidepäivää varten tanssiteoksen alakouluikäisille. olimme siitä ylpeitä ja  tekoprosessi oli miellyttävintä ja luovinta ikinä. teoksen esittäminenkin oli valtaisan suuri oppimiskokemus. hienoa se oli siihen asti kunnes kuulimme että jotkut lapset pitivät sitä pelottavana. viimeinen niitti oli se kun vain yksi naisopettaja sanoi kaikkien kehujen seassa vihjauksen siitä, että teos ei kenties ollut aivan soveltuvin pienimmille lapsille. totta, aivan pienimmät pitivät sitä hieman pelottavana, johtuen jo puolittain siitä että ympäristö oli pimeänä koska saliin oli rakennettu lava tanssia varten. ei siis vain teoksen vikaa, mutta swoooosh ja kaikki hyvä oli kadonnut siitä teoksesta. teoksen pelottavuus nollasi jokaisen hyvän asian koko projektista. yhden ihmisen sanat. delete ja copypaste "syyllisyys".

hämmentävintä on kuitenkin se, miten eri tavalla ihmiset suhtautuvat syyllisyyden kohtaamiseen tai häpeän tunteeseen. minulla se on tuplavahvatunnetila (syihin tarvittaisiin taas vähintäänkin väitöskirja). puhuessani tästä tapahtumasta muutamille ihmisille, suurimman osan reaktiotapa oli rennonviileä: eihän tuollaisesta pitäisi ottaa paineita. paksu seinä rakentuu kahden ihmisen välille. ei ymmärrystä.

10 ave mariaa, anteeksianto ja armo olisi paikallaan. harmi, että täytyisi näytellä itse jumalaa. ikävä kyllä jumalan rooli ei ole koskaan minua kiinnostanut.