sormet on kohmeessa. poskia punottaa. iho tuntuu kylmältä. ensimmäiset pakkasen tuoksut. hiljaisuutta. autioita katuja. jyrkempiä varjoja ja ilma kirkkaampaa kuin syyskuussa. tähtitaivas näkyi selkeänä. muistin pitkästä aikaa katsoa ylös ja pysähtyä. otava. tähtisumua. samalla muistin ne hetket kun lapsena hypättiin katolta suoraan syvään lumihankeen ja jäätiin katsomaan tähtitaivasta juuri siihen asentoon mihin kullakin kerralla sattui putoamaan. taivas.

tänään olen nähnyt ympäristöni mahdollisuuksien verkostona. ilma on ollut tiheänä seittejä. joka puolella olen törmännyt ihmisiin, joihin liittyy menetettyjä mahdollisuuksia. en ole uskaltanut. olen nähnyt mahdollisuuksia, mitä minä olen menettänyt ja mitä toiset ovat menettäneet minussa. ihmisten kommunikoinnin välistä on voinut aistia mahdollisuuksia, joita ei ole käytetty eikä tulla käyttämäänkään. niistä ei puhuta. ilmaan jää vain ne pienet jäljet mahdollisuuksista. hannaroidaan. säästetään parempaa päivää varten. (mitä parempaa?!)

samalla kuitenkin olen huomannut tarttuneeni moneenkin mahdollisuuteen. mahdollisuudet ovat olleet lähinnä riskialttiita projekteja ja itsensä haastamisia. sekin on jo parannusta entiseen, mutta listalta löytyy vain muutama ihmisiin liittyvän mahdollisuuden kokeilu. niitä on liian vähän.

mistä voi tietää mihin mahdollisuuksiin tulee tarttua? voiko johonkin mahdollisuuteen tarttuminen tuhota jonkin toisen, kallisarvoisemman mahdollisuuden olemassaolon? käsittämätöntä miten ihmiset uskaltava ottaa riskejä ja kokeilla mahdollisuuksia. ehkä suurin osa ei edes ajattele mitä voi tapahtua, mutta vielä uskaliampaa on tarttua mahdollisuuteen tietäen mahdollisuuden olevan vain yksi mahdollisuus kaikkien mahdollisuuksien joukossa.

mahdollisuus kuulostaa tänään jo pelkkänä sanana visuaalisesti kovin ritarilliselta, ylevältä ja kohtalokkaalta.