joskus asiat tapahtuvat mielenkiintoisessa järjestyksessä siten että asioiden välille syntyy kummallisia jännitteitä. aivan kuin tapahtumat keskustelisivat toistensa kanssa ja yrittäisivät kertoa jotain tärkeää. (tai sitten vain ihmismieli on niin epeli että tulkitsee yhteyksiä vaikkei niitä olisikaan.)

viimeisen viikon ajan olen tuskaillut hieman ikävän olon kanssa. on tuntunut siltä etten mene eteenpäin vaan olen jäänyt paikoilleni. on tehnyt mieli irrottautua kaikesta siitä minkä ympäröimänä olen. olen vain ollut aloillani enkä ole saanut oikeastaan aikaiseksi mitään. vähitellen päänsärky lisääntyy ja merkityksettömyys syö elämäniloa.

kunnes eräänä päivänä tapaa aivan yhtäkkiä hienon ihmisen, joka muistuttaa siitä että maailma on hyvä. ja sitten tapaa lisää ihmisiä kun on ensin valittanut ettei tapaa koskaan uusia ihmisiä. sitä on toivonut asioita tapahtuvan tiedostaen ja tiedostamattaan ja yhtäkkiä onkin saanut kaikkea mitä on halunnut. samalla vanhojen tuttavien ja läheisten olemassaolo on kuitenkin unohtunut ja vasta nyt huomaan kuinka monta halausta, naurua, hymyä, kädestäpitoa ja välittämisen hetkeä olen viikon sisällä kokenut. joskus on vain vaikea ottaa vastaan kaikki se hyvä mitä saa. ilman rakkauden vastaanottamista rakkaus ei voi hengittää kunnolla.

ja sitten joku muistuttaa omalla toiminnallaan kuinka hyvää tekee luoda ja antaa mielen virrata vapaana, ja huomaan etten ole viikkoon soittanut, en laulanut, en piirtänyt tai ottanut oikeasti aikaa itselleni. jotenkin tavallinen arki on vain imenyt kaiken energian. keskiviikkoaamuna päätänkin tarttua kanteleeseen ja katkaisen kahden vuoden soittotauon. viritän kanteleen kielet ja huomaan että ne ovat pysyneet kahden vuoden ajan vireessä. jo virittäessä pelkään sormet hioten kielien katkeamista. lopulta tartun kieliin ja sormet tietävät mitä tehdä vaikka mieleni ei sitä tunnukaan tietävän. aloitan hannu syrjälahden säveltämällä lempikappaleellani ja jokin sisälläni oleva palanen löytää toisen sopivan palasen kappaleen sävelistä. siirryn improvisoimaan ja lopulta soitan sormeni rakoille nauttien jokaisesta sävelestä. tunnen kuinka jokin purkautuu minusta ulos sävelinä synnyttäen pienen teeman kappaleeseen, jonka aion vielä säveltää loppuun asti. kuinka paljon tuokin kahden vuoden pelkuruus on minusta syönyt?

eilisiltana pohdimme myös sitä voisiko ihminen syntyä uudelleen elämän aikana. tulisiko onnelliseksi mikäli unohtaisi kaiken sen mitä on ja aloittaisi kaiken alusta? omalla kohdallani uuden nahan luominen tapahtui poistamalla kaikki viestit puhelimestani. se on ollut itselleni aina merkki jonkin aikakauden päätöksestä, mutta tällä kertaa se sai erilaisen merkityksen. aikaisemmin poistaminen on ollut unohtamista ja kieltämistä - hyvien ja huonojen asioiden deletoimista. tällä kertaa se oli kuitenkin irrottautumista kaikista valheellisista tulkintatavoista ja menneisyyteen takertumisista. päivittäminen tähän hetkeen kohti puhtaampaan tapaan katsoa maailmaa.

aluksi päivitys tuntuikin ihmisten unohtamiselta mistä seurasi huonoa omaatuntoa, kunnes muistin kuinka jokaisesta ihmisestä on jäänyt minuun lämmin pala. jonnekin kehoon, mieleen, tietoisuuteen ja ne palat ovat paljon todempi kuin sanat joihin luo aina omat merkityksensä vääristäen niitä johonkin suuntaan. ja sitten hymähdän naurusta kun ensimmäinen puhtaaseen muistiin saapuva viesti siteeraa sattumalta osaa cmx:n rautalangan kertosäkeestä. kuinka hyvin ne sanat sopivatkaan uuden kauden alkuun saaden minut muistamaan entistäkin vahvemmin sen kuinka tärkeitä ympärilläni olevat ihmiset minulle ovat ja miten rakkautta on lopulta kaikkialla.

ehkä uudelleensyntymän ei tarvitse merkitä kaiken unohtamista vaan vain uudella tavalla katsomista.

ja tällä hetkellä minua ahdistaa se etten osaa muotoilla sanoiksi kaikkea sitä mitä tunnen. tunnetilat vain kuplivat yli, ripottelevat lauseita ja sanoja ympärilleni. mielessäni pyörii kuitenkin vielä entisen pianonopettajani kertomus huippupianistista, joka sanoi aina että flyygeli täytyy kesyttää joka päivä uudelleen. täytyy tottua koskettimiin ja luoda uusia yhteyksiä ympäristön välillä, jotta syntyisi harmoniaa. välillä tuntuu että elämäkin etenee samalla tavalla. ihmisiä tulee kesyttää ja itsensä tulee kesyttää joka päivä uudelleen. ensin se on niin vaikeaa, että jokaista jäsentä kivistää, mutta helpottuu joiltain osin päivä päivältä ja vaikenee toisilla aloilla.

mutta se kesyttäminen on sen arvoista. siis kippis uusille syntymille ja aluille. miksi pitäisi odottaa elämän loppuun asti nollatakseen kaiken kun uudentamisen voi tehdä pala palalta pureutuen aina syvemmälle elämään ja siihen mikä on merkityksellistä?