luulenpa että olen vihdoinkin valmis tulemaan itsekseni ja luopumaan jonkinlaisesta fiktiivisestä minästä, johon perkeleellisen monimutkaiselta vaikuttavat sosialisaatioprosessit ovat johtaneet. tosin eihän tuollaista voi vain päättää, mutta minulla on sellainen tunne ettei minun tarvitse enää vastustella niin paljoa sitä minää, joka minun tuleekin olla. tai ettei minun tarvitse rakentaa ympärilleni enää turhia kyhäelmiä vaan voin antaa itseni rakentua vapaammin siksi mikä olen. tai ehkä tämä ennemminkin on vain välitilinpäätös ja uuden suunnan tiedostamisen hetki. kun vain tietäisi onko omaksi itseksi tuleminen vain taas kerran toisen fiktiivisen minän luontia edellisen päälle. well, ei kai voi kuin kokeilla ja katsoa.

niin, nimenomaan kokeilla ja elää. ei vain miettiä.

helsinki omalla olemuksellaan on vienyt tiedostamista taas eteenpäin. kaupunki on täynnä mitä erilaisempia ihmisiä, jolloin itsellekin tulee sellainen olo että elämästään voi luoda sellaisen kuin haluaa. olisi tyhmää luulla elämällä olevan jonkinlaisen kaaren, jota tulisi seurata. samalla kaikkien ihmisten keskellä ollessa itsetietoisuus vähenee ja sehän vallan hienoa on. pienemmässä kaupungissa jonkinlainen näkymätön paine kasautuu elämän ympärille. vaikka luulisi elävänsä eri tavalla kuin muut niin lopulta elämä suistuu aina suhteellisen tuttuihin uriin. nyt tekisi vain mieli irrottautua kaikesta sovinnaisesta ja tutusta. saa nähdä mitä sille rohkeudelle käy kun palaan takaisin kotiin (niin tai, missä koti edes on, tai onko sitä?). tai onko sitä rohkeutta ylipäätään.

well, ei kai voin kuin kokeilla ja katsoa. (en kai toista itseäni?!)