olen yrittänyt jäljittää jo pitkään jälkiä, joita pitkin voisin kulkea kohti hyvää ihmisyyttä. muutaman päivän sisällä monta viisautta on kolahtanut taas pääni sisään. ehkä muhimaan, mutta siellä ne ovat.

nancy hustonin romaanissa syntymämerkki (suosittelen!) kuusivuotias lapsi järkeilee (oikeasti tahallisestikin liian aikuismaiseen sävyyn kirjoitettuna):

"yhtäkkiä tajuan, että yleensä ihmiset eivät ole läsnä siellä missä ovat sillä he ajattelevat tuhatta muuta asiaa, eivät sinua, eivät sen hetken loputtomia mahdollisuuksia."

kuinka monta kertaa minä olen juurikin jossain muualla tavatessani ihmisiä? jos saan itse vastata, sanoisin usein. miksi edes tavata ihmisiä ellei anna itsestään kaikkea juuri sillä hetkellä? miksi pitäisi odottaa sitä hetkeä, että tapaisi jollain tavalla hienompia ihmisiä? eikö jokaisen ihmisen tulisi olla hieno ja kohtaamisen arvoinen?

ihminen tyhmä, ja me too, koska en aina sitä aivan ymmärrä.

ihmisten kohtaamista pidetään liian usein tehottomana toimintana, ei lainkaan tuottavana. lasten kanssa toimiessa pyrin kohtaamaan jokaisen, joka minulle puhuu. sitä ei kuitenkaan näytetä arvostettavan (työyhteisön ongelmat on taas luku erikseen). kokeilin tunnin verran olla tehokas ja välittää vain tuloksesta. huomasin kuinka lapset menivat hämilleen. myös minä menin hämilleen, mutta laitoin silti yhteisön toiveet tärkeämpien toiveiden edelle. en aio tehdä sitä toiste.

ihmiset, jotka ovat läsnä hetkessä, loistavat. eihän siitä mihinkään pääse.