nyt olen hämilläni. myönnän.

muistikirjani muutamaa sivua on täyttänyt jo pidemmän aikaa pohdinta siitä, millä tavalla dualismi vaikuttaa ihmisen kehonkuvaan ja itsensä kokemiseen. monet arkikielen sanonnatkin jo sisältävät ajatuksen siitä, että on olemassa erillisenä mieli ja keho. hyvin usein itsekin niin ajattelen. mikäli kehoa särkee, on se erillinen. mieleni on toisaalla. mutta ei, miksi keho ja mieli pitäisi erottaa? eikö suurin yhteyden tunne omaan itseen ole juuri sillä hetkellä kun mieli ja keho ovat yhdistyneet samaksi massaksi? keho palvelee mieltä ja mieli kehoa.

luulisi tämän kehon ja mielen kahtiajaon tekevän ihmisistä tasapainottomia.

mutta sitten. eksyin lukemaan eckhart tollen läsnäolon voima: tie henkiseen heräämiseen -kirjaa. ajattelin välttää kyseistä kirjaa, koska jostain syystä tiesin että siitä syntyisi mieleeni taas kaaos. en osaa vielä sanoittaa lukemaani, mutta heti ensimmäisistä riveistä lähtien tiesin mitä kirja halusi kertoa olemassaolon luonteesta. olen kolunnut vasta ensimmäisen luvun, mutta silti kirja on jo selkiyttänyt minulle hämmentävän monta asiaa. hämmennyin entistäkin enemmän kun aloin selata vanhoja bloggauksiani. olin kuvannut juuri samankaltaisia olemassaolon kokemuksia kuin mitä kirja yrittää kuvata. olin kurkistanut monta kertaa juuri sinne minne minun tuleekin kurkistaa, mutta sitten taas eksynyt väärille reiteille. tuntuu, että syksyn aikana olen taas ollut väärillä reiteillä enkä ole ollut avoin kokemiselle.

hämmennys. mutta siitä kerron myöhemmin lisää kunhan etenen kirjassa, mikäli uskallan.

ai niin, ja wienissä oli hyvin hyvin mukavaa. siitäkin myöhemmin.