tänään vietin suuren osan päivästäni lintutornilla sen sijaan että olisin lukenut tenttiin (mikä lienee sekin "tärkeää"). syksy pakottaa minut kuitenkin ulos. karkkia silmille joka suunnalla. kaislikossa suhisi vitivalkoisia joutsenia ja poikasia. poikaset olivat pieniä, kömpelöitä ja likaisen värisiä, mutta silti niissä oli aistittavissa ylväyttä. hetken aikaa muutama poikanen levitteli uutukaisia siipiänsä antaen samalla välähdyksiä tulevasta. hetken aikaa he tulevat vielä loistamaan ylväinä ja kauniina. tekevät sen mitä pitääkin ja antavat sen jälkeen tilaa toisille. kiertokulku. (päivän kliseisin vertauskuva)

pienen hetken verran valkoinen olemus on kuitenkin merkityksellistä jollekin ja antaa samalla merkityksen tuolle elämälle? perkel kun en osaa käsittää elämän merkityksellisyyttä itse elämän kautta vaan tarvitsen merkityksellistämiseen toisia ihmisiä. merkityksellistä on tehdä toiselle ihmiselle hyvä olo. en osaa nähdä elämää merkityksellisenä sellaisenaan. vielä.

päivän paradoksi (joka oikeasti ei ehkä edes ole paradoksi) oli kuitenkin kuitenkin inspired by Rene Gothonin lause: "Jokaisen on hyvä muistaa, ettei kukaan näe meitä sellaisena kuin me itse". niin hyvässä kuin pahassakin.

tuttua tarinaa, mutta tänään se kertoi minulle jotain uutta. minulle sanotaan usein, etten näe itseäni sellaisena kuin minun pitäisi. en arvosta itseäni tarpeeksi jaadajaadajaa. mikä on sitten se oikea minä? mikäli toiset näkevät minut eri tavalla kuin minä itse ja minä väitän olevani erilainen kuin muut näkevät niin missä oikea minä on? onko oikea minä sinun minä vai minun minä vai jotain siinä välissä? onko olemassa edes oikeaa minää? yhdistyykö minät yhdeksi oikeaksi minäksi sulauttaessa oman minän kuvan toisten minään? jospa minä onkin vain maailmantietoisuus?

ouu jee keskeneräisyyden estetiikalle näiden ei-loppuun-asti-ajateltujen ajatusten myötä.