lähikuukaudet ovat olleet minulle suuria rajojen rikkomisten aikoja. sellaista aikoja, kun huomaa laatikon ympärillään ja toteaa sen turhaksi ja teennäiseksi suojaksi. vähitellen sitä hivuttautuu lähemmäs reunoja, tunnustelee niitä, haistelee ja maistelee - ja lopulta toteaa, että niitä täytyy joko venyttää suuremmiksi tai rikkoa kokonaan. tällä hetkellä laatikon tutkiminen on kiihtyvässä venytysvaiheessa ja sitä on vain jatkettava. jano vain kasvaa tilkallisen jälkeen.

tänään joogatunnilla saatoin tuntea taas kerran rajojen venyvän fyysisen tekemisen kautta. jooga-asana, jossa olen ollut jumissa jo lähes vuoden venymättä mihinkään suuntaan avautui ohjaajan hellällä opastuksella täysin uusiin mittoihin. ainoa mitä tarvittiin oli ohjaajan ohjaava käsi, hengitys ja keskittyminen hetkeen. vähitellen hengittäen ja kohdistamalla energiaa oikeaan suuntaan kehoni hivuttautui lähemmäs rajoja, venytti niitä ja lopulta myös ylitti niitä. vastassa oli lopulta vain lattia, jonka lävitse pää ei enää voinut mennä eikä mytyssä oleva keho voinut enää litistyä pienemmäksi. tuon jälkeen sain haukkoa hetken aikaa uutta olotilaa äimistyneenä enkä voinut todeta muuta kuin, että ihminen teettää itselleen turhan paljon rajoja ja kaiken lisäksi luulee, ettei niitä voi ylittää.

aikaisemmin olen jossain määrin kammonnut  "learning by doing"-periaatetta, johtuen ehkä siitä, että tekemistä ei ole osattu ohjata oikealla tavalla syvemmälle. tekeminen on jäänyt vain tekemisen tasolle, eikä ole saavuttanut oivalluksen tasoa. tämän vuoksi onkin ollut helpompi luoda mielessään kaavioita ja malleja - mutta nekään eivät herää eloon ilman tekemistä, toimintaa, kokemusta.

joka kerta liikkuessa tavalla tai toisella olenkin pyrkinyt ylittämään rajoja, jotta mielenikin voisi ylittää rajat yhtä helposti. niin kiipeilyssä kuin maastopyöräilyssäkin olen tarvinut kasapäin uskoa ja uskallusta - ajatusta ja tekemistä.

hetki hetkeltä korkeammalle, nopeammin ja taitavammin.