näemmä otollisin aika kirjoittamiseen on minulle aamuisin tai myöhään illalla. en tiedä miksi, mutta luulisin sen johtuvan yön läheisyydestä. yö on edustanut minulle aina jotain mystistä. mieli  vapautuu ja pääsee valloilleen toiseen maailmaan. päivisin sosiaaliset paineet ottavat pakollakin kouriinsa ainakin jollain tapaa. yöaika taasen on edustanut minulle aina jotain epärealistista, jonka vuoksi en ole koskaan luottanut pimeään enkä sen herättämiin ajatuskulkuihin. taitaisi olla jo aika tottua yöhön elämän yhtenä osana.

aamun tuoma todellisuus yllätti minut taas. hidas herääminen, ajatusten usvaisuus, käteni koskettaa vahingossa päätäni. tuntoaistimus kohtaa jotain muuta kuin turvallisen peiton, ajatusteni suojelijan. sen sijaan tunnen sotkuisen kasan, lyhyitä ja pidempiä hiussuortuvia. viimein käteni pureutuu kallonpohjaan. voin tuntea kalloni jokaisen kuopan ja kohouman. voin tuntea kuinka aivoni lepäävät vain muutaman sentin päässä käsistäni. se tuntuu kielletyltä. kajota nyt ihmisruumiin keskukseen.

niinkin pinnalliselta tuntuva asia kuin hiukset tuntuvat juuri tällä hetkellä tärkeämmältä kuin elämä. huomaan osan minusta kadonneen menettäessäni pitkät, sotkuiset ja osittain rastoittuneet hiukseni. en pidä siitä mitä näen peilistä. vieraat kasvot pureutuvat syvälle. tunnetta ei helpottanut se, että eilen illalla ihmiset tuijottivat minua mutta eivät sanoneet mitään niinkään tavanomaista ja arvotonta kuin että onpa sinulla kiva tukka. oikealla hetkellä arvottomalta tuntuvat sanatkin tuntuvat tärkeiltä.

pelkään persoonallisuuteni olevan tällä hetkellä jotain mitä ihmisten on entistä vaikeampi tavoittaa. en paljasta sitä oikeaa minua vieraille ihmisille tai ihmisjoukoille. näytelmän ohjaajan kanssa jutellessa puhuimme siitä, kuinka ääni on osa ihmisyyttä. ääneni ei toimi kitkattomasti. jopa äänessäni näkyy se etten voi antaa itseäni ihmisille sellaisenaan. ohjaaja sanoikin ettei persoonani tule esille koska puheääneni ei ole se kaunis ja uskottava ääni joka minussa on sisällä. ehkä ensimmäisten sävelten laulaminen yleisölle oli niinkin suuri asia minulle, koska vihdoinkin annoin itsestäni jotain. annoin yleisölle sen kauniin osan minua, joka on kätkettynä minuun syvälle sisälle.

ensin puheääni, sitten hiukseni. mikään ei tuo persoonaani ja kauneuttani esille. mistä ihmiset sitten tunnistavat minussa sen mikä on hyvää? tiedän lähimpieni näkevän lävitseni, näkevän sisäisen kauneuteni. onko sekään riittävän luotettavaa? tuntuu siltä että erityisesti vieraat ihmiset näkevät entistä vähemmän minussa kauneutta. ulkoista tai sisäistä. samalla joudun taas kerran saman ikuisen kysymyksen ääreen: eikö sisäinen kauneus ole tärkeintä?
vastatessani aidosti kyllä, joutuisin muuttamaan elämäni täysin.