on tuhansia tapoja tehdä asioita.

yksinkertainen ja helppo totuus, mutta se miten kaikkeen siihen erilaisuuteen suhtautuu onkin taas vaikeampi palanen purtavaksi elämän ruokaympyrästä (ehkä maailman järkyttävin metafora, mutta antaa mennä kun luisuun jo jouduttiin!)

jokaiselle löytyy omanlaisensa lautanen kaikkine täytteineen. kenenkään ruokaympyrää ei voi suoranaisesti kopioida, mutta useimmiten voi huomata jo kaukaa kenen ympyrän koostumus toimii ja kenen ei. pohjalla on kuitenkin hyväksi todettuja käytänteitä, joihin tulee luottaa. ja miten hienoa onkaan päästä kurkistamaan niitä erilaisia rakenteita, joita ihmiset ovat itselleen luoneet! ehkä kokeilla siinä samalla itsekin hieman näitä uusia raaka-aineita ja mausteita ja todeta sopiiko se minulle.

jossakin vaiheessa tulisi kenties lyödä lukkoon jokin rakenne ja kokeilla päättäväisesti sen toimintakykyä. enkä nyt tarkoita pieniä dieettejä joista lipsutaan aivan varmasti vaan oikeita päätöksiä joihin tulee sitoutua, jotta ne alkaisivat elää vahvasti omaa elämäänsä. päästä käsiksi kunnolla johonkin eikä vain läpikulkea.

lähiaikoina olen esimerkiksi kokeillut fyysistä tapaa kokea maailmaa: temmeltää menemään luonnon keskellä ja haastaa oma keho ylittämään rajoja mitä oudoimmilla tavoilla. ja toisaalta samalla aistia ihmisiä fyysisellä tasolla - kommunikoida koskettamalla (enkä nyt tarkoita mitään riettauksia, pois se minusta! * wirn).

miten hienoa onkaan löytää toisen tavasta elää omaan elämäänsä palasia, joita haluaa säilöä ja ottaa mukaan täydentämään rakennetta!

vähitellen kiitollisuus toisille on kasvanut arvoon arvaamattomaan. miten mikään kokemus voisi korvata sen kun saa kurkistaa toisen elämään? saa nähdä toisen avoimena ja ottaa joko mallia tai olla mallitta. ja nähdä sitä rohkeutta, joilla ihmiset tarttuvat elämäänsä omalla uniikilla tavallansa ja kuinka he uskovat siihen mitä ovat vaikkeivat aina onnistuisikaan.

sanasta kiitos on tullut vähitellen täyteläinen sana eikä vain täytesana. aidosta ihmisen kohtaamisesta ei voi päätyä muuhun kuin sanaan kiitos.

miten sitä oppisi itse olemaan päämäärätietoinen eläjä siten että ehkä jonakin päivänä joku voisi katsoa minun elämääni ja oivaltaa jotain tärkeää? osaisi olla avoin ja vastaanottavainen ja ennen kaikkea osaisi antaa itsestään. eikö jokaisella ole vastuu elää elämäänsä siten, että se lisää yhteistä hyvää?

kaiken aikuisuuden paineiden ja vastuiden keskellä olen löytänyt siitä onneksi jotain erinomaisen hienoa ja arvostettavaa:
aikuisena ajatus laajenee pois itsestä ja suuntautuu muihin aivan yhtä tärkeisiin persooniin. pala palalta turhat minuuden palat murtuvat alta pois. hitaasti, hyvin hitaasti. joskus harppauksin eteenpäin ja joskus taaksepäin.

(sitä paitsi kuinka moni aidosti nauttisi oman navan tuijottamisesta koko elämänsä ajan ja tulisi siitä aidosti onnelliseksi?! ehkä näkökulman muuttaminen onkin jo jonkinlainen avain onnellisuuteen - muuhunkin kuin omaan onnellisuuteen)