lähiaikoina olen

ollut ahdistunut maailman tapahtumista jopa niin paljon että ahdistus on siirtynyt välillä jopa fyysisiksi reaktioksi. lehtiä ei tekisi mieli edes lukea, koska tietää törmäävänsä vain huonoihin uutisiin. ahdistus on kasaantunut niin suomen kuin maailmankin tapahtumista ja siitä kuinka vähän ihmiset oikeasti tietävät mitä maailmalla (elämässä) tapahtuu ja miten vähän tavallinen pieni ihminen voi vaikuttaa asioihin. oikeastaan olemme vain toisten (idioottien) armoilla monessakin asiassa. siitä syystä olen ikävä kyllä taas kiinnostunut politiikasta ja miten se oikeasti toimiikaan, tai oikeastaan, miten se ei toimi. ulkopuolisen silmin ja sisäpiirin tarinoita kuunnellessa lähes kaikki politiikassa vaikuttaa järjettömältä pintapuoliselta kikkailulta. miten tähän on päädytty, ihmettelen. idealismi ja realismi törmäävät taas vauhdilla huimalla.

ahdistuksen suunnattoman voiman huomasin vasta tänään lukiessani uutisia rauhan nobelin saajasta (go martti, go martti!). tuntuu että vähintääkin viiden tiiliskiven paino katosi kehostani sillä sekunnilla kun luin sanan rauha yhdistettynä ahtien saareen. vaikka palkinto on suuremmassa mittakaavassa vain pieni meriitti, se kuitenkin muistuttaa minua siitä, että jossain on toivoa, edes pientä.

ja sitä toivoahan on, jos sitä ei halua hukata. se on jo olemassa ja on aina ollut.

(... miten sana rauha voikaan maistua ja kuulostaa niin pehmeälle. tuntuu, että se sana sisältää aivan valtaisan paljon voimaa ...)