hukkasin tänään toisen lapaseni. se oli oikeastaan ainoa lapanen, mikä minulla oli (sen toisen lisäksi, joka minulla vielä on). en minä sitä halunnut hukata, mutta se hukkui vain. etsin sitä pitkään kaikista niistä paikoista, joissa olin kulkenut. en minä sitä silti löytänyt. jouduin myöntämään etten taida koskaan sitä löytää ja etten tilanteelle mitään voi. matka harmistuksesta myöntämiseen.

olisikin suhtautumistapani yhtä järkevä muidenkin asioiden kohdalla! olen huomannut että minun on hirvittävän vaikea luopua oikeastaan yhtään mistään. oli sitten kyseessä unelmat, ihmiset, tavarat, kaupungit tai työt. välillä tekisi mieli muuttaa kaikki, mutta lopulta aina tajuaakin, että haluaisi pitää kaiken sen, mitä on saavuttanut. haluaisi pitää vain kiinni,  vaikkei se olisikaan millään tavalla järkevää.

milloin ihminen oppii pitämään kiinni siitä, mikä on tärkeää ja tajuaa lopulta luopua kaikesta siitä, mikä ei ole kiinnipitämisen arvoista?

lienee kai kuitenkin ihmismäistä yrittää saada kiinni jotain pysyvää, vaikka lopulta kai koko elämä on luopumista.