päiväni piti täyttyä tenttiin lukemisesta ja virallisten asioiden hoitamisesta.
toisin kuitenkin kävi, ja hyvä niin.

aamuisen kehollisen hyvinvoinnin palvelun (kuntosali) jälkeen eksyin jostain syystä rannalle lukemaan päivän lehden. tarkoituksenani oli käydä näyttämässä itseäni auringolle sekä vedelle. vieressäni majaili myös herttainen vanhus, jolta päätinkin pyytää palvelusta. pyysin häntä katsomaan tavaroitani uinnin ajaksi. mummo kuitenkin tarttui heti tilanteeseen ja pyysi minua laittamaan langan neulaan. laitoin sen mielelläni, kunnes mummo kaivoi 5 lankarullaa laukustaan, joihin kaikkiin piti liittää neula. mummo osasi varautua (ja samalla pakollakin luottaa) tulevaisuuteen.

keskustelu lähti kuitenkin kummallisella tavalla versoamaan aiheesta toiseen. kolusimme mm. eläkejärjestelmän, nykyisen koulujärjestelmän, rasismin, perheyhteisöjen hajoamisen sekä kansainvälistymisen. keskustelu venyi lopulta muutaman tunnin mittaiseksi. tuntui suunnattoman hyvältä antaa mukamas niin kallisarvoista aikaani toiselle. lopulta huomasin, että sain siitä hetkestä itsekin paljon eikä vain mummo, joka oli innokas tietämään miten nykyään asiat toimivat, ja jostain syystä hän luotti minun tietävän sen.

ei maailmassa ole mihinkään kiire, kumma kyllä.

illalla nauroin niveleni kipeäksi alipaineklubilla, eksyimme vanhalle hautausmaalle ja regressoitumaan/ilmeilemään leikkikentälle. miksei elämä voisi olla aina yhtä vapaata? tällä hetkellä ajatus paluusta aikataulutettuun ja kiireiseen elämään tuntuu hieman pahalta, ja hieman enemmänkin kuin pahalta. ehkä kuitenkin paluu arkeen tapahtuu järkevämmin kun olen saanut arvojani järjestykseen.

jollain tavalla oloni on hämmästyttävän tasapainoinen, vaikka minulla ei olekaan mitään rutiineja. ei tämä ennen olisi onnistunut. nyt voin kuitenkin istua paikallani levollisesti ja katsoa auringonlaskua tai yhtä lailla seikkailla päivän ajan sinne minne mieli vie (vastuusta viis). huomasin rauhallisuuden johtuvan hyvin pitkälti siitä, että olen saanut maailmaa taas asteen verran enemmän järjestykseen. jollain tavalla olen aina luullut etteivät uskonnolliset asiat vaikuta elämänhallintaan, mutta itselläni se on vaikuttanut kenties enemmän kuin olisin uskonut.

kuvani maailmankaikkeudesta ja elämästä muodostui aikaisemmin hatarista mielikuvista, sekasorrosta sekä epävarmuudesta.ei sellaisen pohjalta voi rakentaa elämää! agnostisismi ei ole pelkkä helppo ratkaisu ristiriitoihin vaan sekin kaipaa perusteluita.

viime aikoina luettu uskonnollisuuteen liittyvä kirjallisuus onkin avannut aivan erilaisen näkökulman maailmaan. epävarmuus on edelleen pohjalla, mutta nyt vasta hyväksyn sen aidosti. aikaisemmin vain tiesin, että se tulisi hyväksyä, mutta en ollut hyväksynyt sitä ikään kuin oman mieleni kautta vaan ainoastaan ideana.

tällä hetkellä epävarmuus tuntuu oikeastaan aika hyvältä lähtökohdalta elämään. kuka oikeastaan voisi tietää ratkaisua maailmankaikkeuden järjestykseen tai todellisuuden rakenteisiin? miksi siis pitäisi sitoutua yhteen kantaan ellei itsellä ole vahvaa tunnetietoa vastauksista? avoimuus eri näkökulmia kohtaa vaatii asenteen, missä mikä tahansa oikeastaan voi olla mahdollista. olen valmis jumaluuksille, jumalattomuuksille tai sille, ettei mitään ratkaisua olekaan. kummallisella tavalla luottamus epävarmuuteen tuottaa jo sellaisenaan rauhallisen ja luottavaisen olon.

en minä tarvitse ideologioita. tarvitsen vain luottamuksen.