no niin, mennään suoraan asiaan (kunhan ensin olen kertonut että menemme tällä kertaa suoraan asiaan).

luin tänään hämmentävän lausahduksen, joka selitti yksinäisyyden tunnetta ihmisjoukon keskellä. yksinäisyyttä selitettiin sillä, että ihminen elää eristyksissä oman sisimmästään.

se kolahti.

mitä enemmän olen alkanut kuunnella itseäni ja ottanut itseäni huomioon, sitä täydemmäksi minä olen tullut. ikään kuin sisälleni on vähitellen kasvanut ihminen, joka minun tuleekin olla ja se jatkaa edelleen kasvuaan. sitä kai se kuuluisa identiteetin kehittyminen on. ilman identiteettiä eli itseään ihminen tuntee olonsa tyhjäksi ja pyrkii täyttämään itseään ruoalla, kulttuurin luomalla pinnallisella saastalla, ainaisella kiireellä tai vaikkapa miellyttämällä toisia.

vaikka tosiasiassa oleminen, ja yksinoleminen, luonnistuu parhaiten silloin kun joku on läsnä - minä itse olen läsnä. ehkä täydellinen läsnäolo vaatiikin ensin juurikin täydellistä läsnäoloa itselle, jonka jälkeen se voi vasta laajentua ympäristöön puhtaimmassa muodossa.

kenties oman sisimpänsä löytäminen on yhteydessä myös siihen tunteeseen, jota uskonnoissa haetaan. haetaan jumalan läsnäoloa ja ennen kaikkea sitä tunnetta kun joku on läsnä ja joku rakastaa sinua. ehkä tunne on samankaltainen kuin oman itsensä löytäminen, jolloin myös joku on aina läsnä. ihminen ikään kuin jumalallistuu tai mitä termiä ikinä haluaakaan käyttää. eri asia taas on, tarvitseeko jumallistumiseen tai omaksi itseksi tulemiseen oikeasti jumalaa suurella j:llä. pääasia on, että voin sanoa aidosti "minä olen" eikä niin että olemassa on vain jonkun toisen luoma persoona.