kysymys siitä, miten voisin luottaa siihen että elämässäni olisi edes jotain pysyvää, on kummitellut mieltäni taas jo hetken aikaa. huomaan ystävieni löytävän toisia enemmän samankaltaisia ystäviä tai seurustelukumppanin, muuttavan pois kaupungista tai löytävän elämälleen uuden suunnan. kaikessa näissä on itsekeskeisesti ajateltuna yhteistä se, että joudun määrittelemään oman paikkani uudelleen. pahinta kaikessa on se, että se olen minä joka sen paikan määrittelee eikä toinen. kuka voisikaan olla julmempi kertomaan elämän suunnasta yhtään mitään kuin minä itse?

huomaan tuovani näihin tilanteisiin mukanani sen mitä olen yrittänyt poistaa elämästäni: häpeän. mitä tein väärin? miksi sanoit sille niin? miksen ollut enemmän ja parempi ihminen toiselle, koska en ole enää yhtä tärkeä kuin ennen? vanhan kaavan mukaan päästän taas häpeää vellomaan kehooni monen säkillisen verran vaikka tiedänkin ettei niin tulisi tehdä. tiedän että muutos kuuluu elämään. tiedän että toivon ystävilleni vain hyvää. tiedän ettei se ole minun vikaani. tiedän että näin juuri pitääkin käydä.

pohjalla raastaa kuitenkin joka hetki tunne siitä että minulla ei ole mitään pysyvää. miksi luottaisin toiseen ihmiseen, koska voin aavistaa toisen lähtevän? ei edes elämän hetkellisyys ja kuolema pelota minua siten kuin tämä hetki. kuolema taitaa olla ainoa hetki johon ei voi liittää syyllisyyttä.
kuitenkin jatkuvat ihmisten menetykset tässä elämässä, olivat ne sitten ystäviä tai rakkaita, jättävät jälkensä enkä tunnu pääsevän siitä eroon vaikka kuinka tahtoisin. kaiken lisäksi ympärilleni katsominen tuottaa samanlaisen tunteen: olen tehnyt aivan samaa toisille. olen hylännyt minulle joskus ennen tärkeitä ystäviä. muutos on väistämätön mutta se tuntuu kipeältä. onneksi ystäväni häpeä ja syyllisyys kyllä tietävät mitä tehdä näidenkin tilanteiden kanssa.

en enää hetkeäkään ihmettele miksi ihmiset päätyvät elämässään joskus hieman oudonkin tuntuisiin ratkaisuihin. yksi sinnittelee (sammuvassakin) parisuhteessa turvallisuuden toivossa, toinen matkustaa jatkuvasti paeten pysyvyyden kohtaamista, kolmas luottaa jumalan tuovan pohjan elämälle varmistaen vielä elämän jälkeisenkin ajan.

jäljelle jää vain kysymys siitä, mistä minä löydän lähteen pysyvyydelle?