matkatessani junalla känkkäränkkäinen kondukrööri tarkasti matkalippuja. varmasti nopeammin kuin sekunnin sadasosassa röörin kasvoille levisi aito ja pehmeä hymy. kasvot loistivat ja muuttivat muotoaan. edessä käytävällä oli lapsi. (täytyy mennä yli: tsu tsu tsu tsu)

rööri katsahti hetkeksi muualle palaten ruotuunsa, viralliseen leimaansa. matkaliput olkaa hyvä.

tullessaan lapsen kohdalle sama valloittava hymy ja lämpö palasi kuitenkin taas röörin kasvoille. rööri kaivoi taskustaan lastenlipun, leimasi sen ja antoi lapselle. nyt lapsen kasvotkin loistivat.

minuun iski suunnaton hämmästys ja lämpöisyys tajutessani siinä hetkessä olleen jotain peri-inhimillistä: lapsi puhtaana, aikuinen suojelevana. (en aio käsitellä asioiden varjopuolia)
miksei samanlainen lämpö voisi vallata ihmistä tavatessa toisen ihmisen, kenet tahansa? miksi sellaisen tunteen tuottamiseen tarvitaan lapsi?

kotikonnuilleni saapuessa talon olivat täyttäneet lapset, sukulaisten. aikuiset paijasivat naperoita. hymyjä, lämpöä, ylpeyttä, täyttymystä. tuntui hyvältä nähdä aikuiset (ennen kaikkea omat vanhempani) vihdoinkin hymyilevän pyyteettömästi. aivan kuin aikaa ei olisi ollut. oli vain se hetki. oli vain ne lapset.

äidit ja isät tiesivät selvästi jotain mitä minä en tiennyt. minä sain aistia tunnelmaa vain sivusta ja se riitti minulle.

sitten tuli se hetki. "noo, näyttäisi vähän siltä että vanhemmillesi on iskemässä lapsenlapsikuume."

o-ou.

vink vink, sanoi sukulainen. olisiko jo sinunkin aika.
kolk kolk, sanoi omatunto. olisko aika hankkia lapsia niin, että ne ehtisivät nähdä isovanhempansakin.
kolk kolk, sanoi omatunto uudestaan. olisiko aika hankkia lapsia niin, että isovanhemmat saisivat kokea niistä suurta iloa ja ylpeyttä.

surullista.
varsinkin vanhempi sukupolvi odottaa lapsenlapsia. täyttymystä. suvun jatketta. heidän verensä ja geeniensä jatkuntoa.

enkä tiedä osaanko tai haluanko jatkaa esi-isien tapoja.

o-ou.