kun saavuin kotipaikkakunnalleni. kaikki oli aivan kuin ennenkin. samat talot samoilla paikoilla. muutama uusi välissä. tien vieressä ruostunut linja-autopysäkki.

ja sitten kuulen kuinka naapurin setä naukkailee viinaa aina silloin tällöin. kyllähän sen päällepäin näkee kuinka yksinäiseltä se näyttää. ja kuinka yksinäisiltä ihmiset täällä näyttävät. välillä käydään kylässä ja herätään henkiin. ja sitten taas odotetaan seuraavaa päivää lakonisina. miettiikö kukaan miksi pitäisi ylipäätään elää?

ja sitten lähden vastahakoisesti katsomaan suvun sikiämistä ja seuraan kyläilyn ajan mielenkiinnolla kaksivuotiaan puuhasteluja. intoa täynnä se yrittää selvittää mikä tämä ihmisten maailma on. missä saa seisoa, mitä saa sanoa, mitä ei saa tehdä. yrittää yhdistellä sanoja ja viestiä meille mitä sen mielessä liikkuu ja kuinka kaikki on niin ihmeellistä. ja sitten vanhemmat ihmiset neuvovat ja kertovat miten tulee toimia ja lapsi sanoo "joo" ja tekee niin kunnes taas unohtuu omiin toimiinsa.

ja sitten kun en ole ottanut lapseen kunnolla kontaktia koko vierailun aikana, se tulee lähtiessäni lähelle ja halaa aivan yhtäkkiä minua jalasta. oikein lujaa ja kunnolla ja katsoo minua suurilla silmillään. melkein olisi tehnyt mieli itkeä, mutta sitten aikuiset alkavat selittää sille että halaa toistakin jalkaa ja muuta epäolennaista. niin se vain tulee ja halaa minua, joka on vain hymyillyt sille salaa ja ollut läsnä. eikä se lapsi muita halannut, juoksi vain pakoon kun kaikki halusivat halata sitä. tiesikö se että jalkani todellakin tarvitsevat halauksen vai ajatteliko se mitään?

ja sitten kuinka kotona isä tarjoaa taas mainoskyniään ja pakottaa minua ottamaan niitä monta mukaan vaikka sanon etten minä kyniä tarvitse. ja kuinka jutellaan taas tuhannetta kertaa siitä onko pyörä kunnossa ja tiedän että minun täytyy olla mukana leikissä koska niin ne yrittävät tulla minua lähelle. näkymättömästi yrittävät takertua jalasta.

ja kuinka ne ovatkaan kiinnostuneita siitä miten minä olen huomenna opettaja ja oikein mielessään näkevät sen kuinka minä olen aikuinen lasten edessä. ja minä yritän hahmottaa joka päivä sitä että minä olen aikuinen lasten edessä ja ennen kaikkea yritän nähdä itseni aikuisena itseni edessä. yritän rakentaa rehellistä aikuisen mieltä mutta pelkään että rakennan aikuisen roolin jonka yhteiskunta on vain rakentanut ihmisten mieleen. ja samalla peilaan omaa elämääni sukulaisteni elämään kun ne siellä rakentavat perhettään ja elämäänsä. ja kuinka sitä huomaa joka päivä tarvitsevansa entistäkin enemmän ihmisiä ympärillensä ja varsinkin jotain sellaista ihmistä joka on siinä vieressä aina. jotain sellaista mikä takertuu jalkaan näkyvästi.