taivas tiputtaa lumihiutaleita, vatsassa sulaa pehmeä marjapiirakka, korvat ottavat vastaan viisaita ja ihmetteleviä laulun sanoja. kaikkea suuremmaksi ja arvokkaammaksi kohoaa kuitenkin sisällä oleva täysi tunne siitä kun on saanut taas hengittää puhdasta yhteyttä. sillä tunteella elää ainakin taas seuraavan viikon.

lopulta ei kai mikään merkitse sen enempää kuin hetket jolloin minuus katoaa ja tilalle syntyy yhteys jossa kaksi ihmistä ihmettelee paljaana ja avoimena kaikkea olevaa. sellainen olo kun ei tarvitse olla mitään sen enempää kuin onkaan, eikä yhtään vähempää. eikä keskiössä ole oikeastaan enää kaksi ihmistä vaan vain kaksi välikappaletta suuren leikin keskellä.

viimeisen viikon aikana sellaisia tilanteita on tullut vastaan muutama, aivan sattumalta ja yhtäkkisesti, silloin kun niitä vähiten odottaa. ja se yllätys ja avoimuus kantaa pitkälle. sitä yhteyttä vain hengittää ja antaa hengitettäväksi. ja sitten sen yhteyden antaa mennä koska tietää ettei mitään voi vangita.

sellaisia yhteyksiä on vain niin harvassa että välillä jo ehtii vaipua epätoivoon ja näkee ihmisissä vain kyynisen puolen ja itsekin jo ehtii kyynistyä. tarvitaanko sellaisten yhteyksien syntymiseen vain samanlaista elämysmaailmaa tai katsomishorisonttia, ihmiselon nöyrää kunnioittamista ja tarkkanäköisyyttä, vai mikä se salainen reseptin ainesosa on?