olen kulkenut uskonnollisen uskon tiellä ensin lapsen naiivista uskosta ateismiin ja sieltä kaartanut agnostisismiin. agnostisismi kelpaa maailmankatsomukselleni vallan mainiosta, mutta jos haluaisin takaisin teismiin täytyisi tiettyjen kriteerien täyttyä. vähimmäistä mitä minun tulisi tehdä olisi uskoa jumalan/jumalien olemassaoloon. uskosta seuraa se, että jokin tulee minulle näkyväksi ja olevaksi. ilman uskoa ei voi nähdä.

entä jos sovellan samaa rakkauteen/sielunkumppanuuteen? olen kulkenut siinä samankaltaisen tien lapsen uskosta jonkinlaiseen ateismiin. lapsen usko sisälsi aukottoman uskon sielunkumppanuuteen ja sellainen minua kävelikin vastaan tämän lapsen uskon määritelmän mukaan. jonkinlainen määrittelemätön sielunkumppanuuden ateismi taasen sisältää minulla käsityksen siitä, että maailmassa on jo sielunkumppani, josta seuraa usko siihen, että toista sielunkumppania ei ole olemassakaan. kiellän lopulta ikään kuin sielunkumppanuuden olemassaolon.

mutta entä jos haluaisin takaisin siihen tilanteeseen, jossa uskon maailmassa elävän minua varten jonkun ihmisen, peräti sielunkumppanin? agnostisismi ei riitä tässä yhteydessä. ei riitä, että toivoisin jonkun asian olevan olemassa vaan ehkä minun tulisi uskoa siihen. toiveesta seuraa vain haamukuva. uskosta seuraa se, että jokin tulee minulle näkyväksi ja todeksi, aivan kuten uskonnon teismissäkin. ilman uskoa en voi nähdä. ilman uskoa toista ei voi olla olemassa. ilman uskoa rakkautta ei voi olla.

tarvitaanko siis vain uskoa sielunkumppanuuden olemassaoloon?
käveleekö sellainen ihminen minua vastaan kunhan vain ensin teen hänet näkyväksi uskollani?

ehkä sielunkumppanuuden käsitteen tilalle tulisi myös vaihtaa elämänkumppanuuden käsite, jotta yhtälöstä tulisi toteuttamiskelpoisempi. mitä niillä sieluilla ylipäätään tekee kun elämää tässä yritän elää enkä sielua!

usko = rakkaus ?