ympäristö pulppuaa piilomainontaa, josta heikot mielet poimivat palasia tehdäkseen itsestään juuri sellaisen kuin ympäristö heitä ohjaa tekemään. mielet pyrkivät täydelliseen symbioosiin toisten mielien luoman kulttuurin kanssa. kaikki pyrkivät hyväksynnän tilaan. yksikään ei halua olla yksin. tai halutaan olla edes yksin yhdessä. pääasia, että turvaverkko ympärillä toimii - ja lopulta kiristyy.

en ole pitkään aikaan kuunnellut perinteisiä poppisbiisejä. juuri niitä, joissa lauletaan "uu beibe, oon niin surullinen kun lähdit " tai "uu beibe, tää on niin ihanaa et älä anna tän loppua koskaan". eilen kuitenkin kuuntelin ja muistin taas miksi niitä en ole kuunnellut. ne biisit vangitsevat mielen ja ajatukset tajuttoman nopeasti. sanat alkavat pyöriä päässä ja jäävät sinne hypnoottisesti kiertämään rataa joskus jopa päiviksi. ja juuri siellä ne kaivertavat kolojaan aina vain syvemmälle tehden lopulta sanoista mielelle totuutta. mieli on heikko ja se uskoo lähes kaiken kun tarpeeksi toistaa. se alkaa ajatella, että näin pitää toimiakin. sydänsuruja pitää surra vuosikaupalla ja joku yksi pitää olla rinnalla, jotta tulisit onnelliseksi. et voi olla onnellinen ennen kuin saat jotain. et voi olla onnellinen tässä hetkessä, tässä olossa. sur-rur-surullista niin surullista. ja onhan se.

tokihan mieli haluaa ja kenties tarvitseekin jonkinlaisen alustan vaikeiden kokemusten työstämiselle - en minä sitä kiistä, mutta kuinka usein työstäminen jää jumittavaan vaiheeseen? missä vaiheessa piilomainonnan terapeuttinen vaikutus muuttuu syövyttäväksi? erottaako ihminen enää puhdasta olemisen tilaa, kun mielensyöttäjä toimii valtavalla koneistolla?

lista on loppumaton: musiikkibisnes, brändit, media, mainonta, uskonto, perinteet, yhteisöt... sanoman toistoralli on valtaisa. markkinat jylläävät jatkuvasti aina syntymästä kuoleman hetkeen saakka.

onko ihminen koskaan vapaa näkemään sisälleen ja kenties löytämään jotain saastumatonta?