kyllähän se painaa.

varmistaessa toisen kiipeämistä seinälle keskittyminen on huipussaan. luonnon jäällä liitäessä pitäisi katsoa itsensä perään ja vielä toistenkin perään ettei kukaan molskahda jäiden läpi. kalliiseen ostopäätökseen vanhemmilta neuvoa hakiessa saakin vastaukseksi ensimmäistä kertaa suorat sanat: "sinun täytyy nyt vain itse miettiä". töissä sinun täytyy itse tietää millä tahdilla teet töitäsi. kohta pitäisi ottaa ohjaksiin taas muutama lapsi- ja nuorisoryhmä ja luotsata heidän kasvuaan eteenpäin tanssin avulla, mieluusti oikeille urille. ja sitten olisi vielä gradu johon tulisi sitoutua. ja menneisyys joka tulisi hyväksyä, mutta ei ottaa taakaksi. ja tulevaisuus josta olet lopulta täysin itse vastuussa. ja muut ihmiset. ja ympäristö...

desmond morris on selittänyt ihmisen läheisyydentarpeen muuttumista kolmen vaiheen kautta: "pidä minusta tiukasti kiinni", "päästä minut irti" ja "jätä minut rauhaan". näiden vaihtelu kiertää kehämäisesti tai takaperin tai ristiinrastiin. eikä muuten tunnu kovinkaan kaukaiselta teorialta kun miettii omaa elämäänsä muutenkin kuin läheisyydentarpeen kautta.

kun osaisikin nähdä elämässään kaudet jolloin irti päästäminen ei ole mahdollista ja kun pitää vain jäädä hetkeksi paikalleen hengittämään. tai että osaisi edes jossain määrin hallita omaa läheisyydentarvetta ja tuen tarvetta. oppisi ottamaan tukea silloin kun sitä tarvitsee eikä kuitenkaan ottaisi tukea liikaa, mutta ei myöskään yrittäisi pinnistää eteenpäin itsekseen. niin, itsekseen.

ehkä moni ihminen sanoisi minun olevan itsenäinen (itsekseen on itsekäs?) ihminen, mutta lopulta se ei olekaan sama asia kuin vastuunottotaito, vaikka näin usein sitä eksyy kuvittelemaan. joskus sitä erehtyy kuitenkin miettimään kaikkea sitä, mistä elämässä onkaan vastuussa ja sitten alkaakin jo heikottaa. vähän sama tunne kuin katsoo kiipeilyseinän ylhäältä alas ja huomaa yhtäkkiä olevansa korkealla. todella korkealla, ja ehkä niin korkealla ettei sinne olisi yksin päässyt eikä todellakaan itse alas pääsisi (paitsi vapaalla pudotuksella).

ehkä kerrankin pitää vain suostua ottamaan tietoisesti muutama kouppinggi käyttöön eikä miettiä kaikkia niitä mahdollisuuksia mitä elämässä voi pahimmillaan tapahtua. vastuunpakoiluako?! ei kai.. mutta kuka ylipäätään haluaisi ottaa elämässään vastuuta kaikesta? vai onko vastuunottohalukin vain aikuisuuteen liitetty harha? tai ehkä kyse onkin taas vain siitä, että maailma luo jatkuvasti lisää vastuun paikkoja eikä ihminen ole kaikkeen siihen vastuunmäärään valmis (lue: minä en ole valmis). vai onko nämä vain merkkejä ihmisille, ettei yksin voi pärjätä? jaettua kasvatusvastuuta,  jaettua asiantuntijuutta, jaettua elämänvastuuta... kuka lopulta pärjäisi elämässään täysin itsekseen?

vaikka ei kai mikään keino lopulta poista perimmäistä sanoittamatonta pelontunnetta elämästä.