minun pitäisi nimetä blogini varmastikin kohta kasvupäiväkirjaksi, koska sellaiseksi se on vähitellen muotoutunut. tai ehkä oppimispäiväkirja voisi myös olla yksi tarpeeksi ironinen vaihtoehto. tai metakognitiivisen itsereflektiivinen oppimispäiväkirja. siinä olisi jo tarpeeksi naurunaihetta, mutta toisaalta myös totuutta. mikäli kokee elämänsä oppimistehtäväksi tai tutkimustehtäväksi, miksei sitä voisi myöntää myös julkisesti. oppismistehtävän ei kuitenkaan tarvitse olla tylsä ja paperinmakuinen vaan elävä ja tuntuva. usein muun muassa taitojen ja muiden tietojen oppimisessakin suositellaan ylöskirjoittamista ja reflektiota - miksei niin voisi olla myös elämässä. minulle ajatusten selkeyttäminen vaatii kirjoittamista ja toisaalta samalla se kenties on myös elämäntarinan muokkaamista mikä tuo selkeyttä elämiseen.

usein käy kuitenkin niin, että oppimista tai ylipäätään kehittymisen myöntämistä pidetään leuhkana tai ylimielisyytenä. elämän pitäisi olla valittamista ja hiljaa elämistä ainakin suomalaisessa kulttuurissa. ehkä sairas nöyryys pätee kuitenkin enemmänkin naisten maailmassa, jolloin lähes kaikki tekeminen suhteutetaan muihin naisiin eikä siitä seuraa muuta kuin kateutta ja katkeruutta. joko tiedostetusti tai tiedostamattomasti.

ystäväni varoittikin ystävällisesti taannoin, että ihmiset voivat alkaa pitää minua leuhkana puheitteni perusteella. asiallinen huomautus sosiaalisen pelin kannalta, enkä suutani aivan jokaiselle siksi avaakaan, vaikka todellakin se tulisi avata. myöhemmin kuitenkin paljastui, että ystäväni osittain heijastikin omia tuntemuksiaan kommentillaan. hän koki monet puheeni siten, että ne alentaisivat toista vaikken niitä ollut siten tarkoittanut. olin vain pohtinut hyvän elämän piirteitä suhteuttaen niitä yleiseen tyyliin elää ja omaan elämään. osittain puheeni toki olivatkin olleet ikään kuin tuomitsevia, koska tietyt asiat vain pilaavat yksinkertaisesti ihmistä ja luontoa, ja miksei sitä saisi myöntää ääneen. en ollut kuitenkaan myöskään tuonut tarpeeksi selkesti esille jonkinlaisen peri-inhimillisyyden arvostamista jolloin tekemisillä tai elämäntyylillä ei ole mitään yhteyttä ihmisarvoon. perin harmillista ja perin inhimillistä. (enkä väitä etteikö omassa puhetyylissäni ja ajattelussani olisi mitään vikaa - siinä on paljonkin sitä itseään, siis vikaa!)

omien tuntemusten heijastaminen toisten tapoihin ja tuntemuksiin aiheutti taannoin myös toisen kerran suurta hupaisuuden aihetta. erään harjoituksen mukaan tulisi listata ylös kaikki piirteet, jotka ystävissä itseään ärsyttää ja ai että, sama paskahan tuli takaisin naamaan valtavalla voimalla että swooosh vaan (mikä tietenkin on hyväksi!). luulin listan olevan suhteellisen lyhyt, mutta lopulta siitä kehkeytyi seitsemäntoista piirteen lista. ja tietenkinhän siinä kävi niin, että jokainen ärsyttävä piirre löytyi myös itsestäni. toisia piirteitä itsessäni inhoan julkisesti ja toisia taas piiloisesti joko siten että peittelen piirteiden avulla jotain muuta piirrettä itsessäni. huonojen piirteiden etsiminen itsestään ei kuitenkaan ollut missään nimessä vikoja korostavaa ja tuomitsevaa vaan ennemminkin julkituovaa ja toteavaa, joista voi ottaa opiksi mikäli ei kaikkea selvästi näe (ja kuka näkisi!). eri asia onkin sitten se, kuka kestää totuuden ja kuka ei?

sen listan aion kiinnittää jääkaappini oveen. halleluja vioille, itsetietoisuuden kehittämiselle ja itseironialle! (lisäisin virnistyksen, jos voisin)