viime aikoina olen kaivannut valtaisan paljon omaa aikaa. sellaista aitoa omaa aikaa. aikaisemmin ehkä hieman vierastinkin sitä, tai ei hieman, vaan todella paljon. nyt vasta alan huomata, että ihmisen on lopulta mielettömän hyvä olla itsensä kanssa yksin mikäli asenne siihen vain on oikeanlainen. ehkä se on taas sitä hetkessä elämisen opettelua. tarvitsen sen huomaamiseen hiljaisuutta. joskus ihmisten seurassakin hetki nostaa kauluksiaan, muttei se tunne kestä. eikä se aina hiljaisuudessakaan kestä.

joka tapauksessa hiljaisuus on tehnyt hyvää. mieleni on täynnä uusia ajatuksia. kaikki ne ovat vielä rikkonaisia, mutta tiedän niiden yhtyvän vielä. melkein nautin siitä, että olen keskeneräinen. ratkaisematon mysteeri ainaisessa muutoksessa. en kai haluaisikaan olla valmis, tai en ainakaan tänään.

hämmentävää on kuitenkin se, miten nopeasti arkirutiinit rikkovat sen luovan tilan minkä etsimisessä tulee olla viekas, mutta hiljaisen keveä. jo ensimmäinen luento rikkoi sen luovan prosessin. ei tarvinut kuin tulla samaan tuttuun tilaan, joka muistutti mahdottomista tavoitteista, riittämättömästä ajasta ja olosuhteista, jotka luovat elämiselle liian tiukat raamit. ehkä minun tulee opetella olemaan viekas myös olosuhteita kohtaan.