katsoin juuri elokuvaklassikon "elämisen sietämätön keveys". vuokratessa kyseistä elokuvaa ajattelin sen olevan juuri sopivan kevyttä viihdettä perjantai-iltaan. makeisten, kynttilöiden ja rakkaustarinan pitäisi olla aina tehokas keino päättää epäsosiaalisuuden päivä. harmikseni huomasin ahdistuvani elokuvasta ja sen kuvaamasta elämästä. elokuva pakotti pohtimaan taas kerran elämän merkityksellisyyttä. tällä hetkellä elämä tuntuu hieman merkityksettömältä. kulkemista paikasta toiseen, ihmiset tulevat elämään ja hetken kuluttua katoavat. ennen kaikkea minä menen ja minä katoan.

"Kunderan filosofian mukaan 'oleminen' on 'sietämättömän kevyttä'. Tämä perustuu siihen, mitä kirjassa usein esiintyvä saksankielinen lause "Einmal ist keinmal" pyrkii selittämään. Lausahdus tarkoittaa sitä, ettei kerran tehty asia oikeastaan merkitse mitään, ja kun ihmisella on elettävänään vain yksi elämä, ei hänen teoillaan lopulta ole merkitystä tai painoarvoa. Samalla kun elämä siis on merkityksettömyydessään 'kevyttä', ihminen ei kestä ajatusta oman elämänsä turhanpäiväisyydestä, mikä tekee elämästä sietämätöntä." (ystäväni wikipedia)

onneksi elämänahdistus ei sentään ole kyseisellä tavalla aivan yhtä synkeän väristä. koen elämisen hetket tärkeinä vaikka ne katoavatkin. tämä ja muut elokuvan kohtaukset muistuttivat kuitenkin taas minua siitä minkä tiedän jo. tiedän mitä tekisin jos tietäisin tämän olevan viimeinen hetkeni. millään ei liene lopulta merkitystä ellei ole rehellinen itselleen. rehellisyydestä taasen luonnollisesti seuraisi se mikä on oikein. sitä rehellisyyttä odotellessa...


                    547313.jpg
                                                                                                                 KP 2007