tänään olen pakahtunut taas pitkästä aikaa tiedosta ja oivaltamisesta. muutamat edelliset päivät ovat menneet hieman sumeudessa, johon vaikuttanee jonkinmoinen fyysinen väsymys/kipeys/mikälie. kummallisella tavalla fyysinen olotila vaikuttaa myös mieleen. eipäleipä tulisi jättää kehoakaan siis huomiotta.

päivällä pienen pieni pojankolppiainen pääsi vapaaksi kirkkopuiston nurmikolle. vauhtia pojalla oli enemmän kuin se pieni keho olisi jaksanut kantaa. juosten jokaiseen suuntaan, hyppyjä, kaatumisia takamukselleen, kirmaamista. poika näytti aivan pieneltä hevosen varsalta päästessään ensimmäistä kertaa laitumelle.

tajusin vasta illalla olevani vastaavassa tilassa. kokeilen mahdollisuuksiani, väittelen itseni kanssa, luen uusista mahdollisuuksista, imen kaikki vaikutteet ympäristöstäni. olen ikään kuin uuden syntymän porteilla tai sitten olen jo syntynyt. kehitän maailmankuvaani sellaiseksi millaisena sen haluan nähdä. en halua tyytyä siihen, mitä se on ollut.

en tiedä tiedä mikä kummajainen sisälleni on päässyt, joka moisen vauhdin on minuun kiinnittänyt. samaan aikaan uusi vauhti kiehtoo, mutta myös pelottaa. en tiedä kuljenko oikeaan suuntaan ja kohtelenko maailmaa siten kuin se ansaitsisi. ehkä se on ylimääräinen aika, uskonnollisuuden mysteerien tutkiminen, menneisyyden rauhoittaminen tai normaali kasvunpaikka, joka minut on villiinnyttänyt. uskoisin suunnan olevan kuitenkin oikea, vaikka päämäärää en vielä tiedäkään. mikä järki elämässä olisi, jos aina tietäisi vastauksen?

samanaikaisesti olen kuitenkin huolestunut siitä, miten kohtelen ympärilläni olevia ihmisiä tämän kaiken minussa tapahtuvan muutoksen keskellä. saatan muuttaa mielipidettäni päivittäin ja vapauttaa suustani kummallisia sanoja, joita en ole edes tiennyt itsessäni olevan. saatan hermostua ihmisiin, mutta en sitä todella tarkoita. oman mielen muovaaminen lienee tila, jossa on mukana hitunen itsekkyyttä.

"kielessä ei ole luuta", sanoo juuri lukemani afrikkalainen sananlasku. ihmisellä on suuri vastuu sanojen käytöstä, koska kielessä ei ole luuta, mutta se on taipuvainen sekä kiitokseen että kiroukseen, niin rakentavaan kuin repiväänkin puheeseen.

juuri siltä minusta tuntuu. en hallitse kieltäni enkä kehoani, vielä. koettakaa kestää.