hyvin paljon sekavia aatoksia viime päiviin on mahtunut sekä sanajärjestyksiä kääntyneitä. paljon unta ja oudon heikon olotilan sietämistä. eilen hyvä syksykävely valomeren keskellä. siitä piti tulla blogimerkintä, mutta jostain syystä tunne muodosti itsestään runon, josta se kasvoi laulun sanoiksi. se on suora ja kipeä sanoitus. se on täynnä kliseitä ja samalla se on yhtä kuin minä. muistoista kasattu minä, jonka aion vielä muuntaa lauluksi.

päiviin on mahtunut myös paljon oman itsensä epäilyä. improvisaatioteatteri kauhistuttaa minua tällä hetkellä suunnattomasti. en minä osaa sanoa sanoja ihmisten edessä. osaan sanoa sanoja vain yhden tai kahden ihmisen edessä. osaan ilmaista itseäni kehollani ja ilmeilläni, mutta en sanoilla. toisten edessä.

en minä osaa heittäytyä hetkeen. minä tarvitsen miettimistä ja syventymistä asioihin joita teen. en halua tehdä asioista hätäisesti vaan hauduttaa ja tehdä vieläkin paremmin. tiedän, että se on aivan väärä lähestysmistapa improvisaatioon. ehkä tarvitsenkin erilaista lähestymistapaa ilmaisun kehittämiseen. miksi minun tulisi toimia samalla tavalla kuin toiset? tiedän osaavani ilmaista ja eläytyä koskettavasti mikäli saan vain aikaa löytää ilmaisun. minulle täytyy antaa aikaa löytää tunne.

ilahduttavaa näinä päivinä ovat myös ihastumisen tunteet. niistä saa aivan valtavasti energiaa. ne herättävät minua koomasta ja samalla saattavat vieläkin syvempään koomaan. ihastumiseen kai kuitenkin tarvitaan kaksi, tai näin olen ainakin käsittänyt. en vielä tiedä. pitäisi vain uskaltaa sanoa sanoja tällä kertaa vain yhdelle ihmiselle, mutta sekin näyttää olevan liian vaikeaa.

pitäisi ja pitäisi. inhoan sitä.