se oli eilen, tai sitten toissapäivänä, kun pyöräilin kaupungille. hame leikki tuulessa kunnes tajusin, että olin nolostunut siitä, että joku näkisi jalkani. joku voisi katsoa niitä ja ajatella etteivät ne kelpaa. ne ovat hassun kierot ja kummalliset eivätkä siksi täytä tyypillisiä kauneuden ihanteita. onneksi tajusin nopeasti hölmöyteni ja totesin itselleni huvittuneeseen sävyyn: katsokoon, nämä ovat jalkani, osa minua!

samalla muistin, kuinka muutamia vuosia sitten keskustelin ystäväni kanssa siitä, miten häntä nolottaa mennä uimahalliin. kaikkihan näkevät. kaiken.
muistan kommentoineeni hänelle, että en koe tilannetta millään tavalla vaivaannuttavana. jokaisella on ikään kuin velvollisuus näyttää kehonsa ja itsensä, jotta muut ihmiset näkisivät, kuinka erilaisia ihmiset oikeastaan ovatkaan. nämä ihmiset ovat loppujen lopuksi kuitenkin aivan yhtä arvokkaita. elämän pitäisi olla paikka tai tapahtuma, jossa jokainen näyttää itsensä ja samalla hälventää ennakkoluuloja erilaisuudesta.

tajusin kuitenkin vasta tänään, että ajatuksista voisi muotoilla suhteellisen kattavan periaatteen elämälle: jokaisella on velvollisuus näyttää itsensä maailmalle juuri sellaisena kuin on, ei yhtään enempänä eikä vähempänä.

mikäli ihmiset olisivat avoimia ja näyttäisivät sen sisimmän, mikä on jokaisessa kaunista, maailmassa ei tarvittaisi niin paljoa valhetta eikä teennäistä onnellisuuden etsintää. voisin vaikka vannoa, että ihminen on kauneimmillaan silloin kun toinen avaa itseään ja näyttää kuka todella on. tiedän, ettei itsensä aukaiseminen ole helppoa eikä ihmistä ole ehkä luotukaan luottamaan jokaiseen. ihminen tarvitsee vaistojaan ja itsesuojelua pysyäkseen elossa. on kuitenkin helppo huomata, että aidolle ihmiselle on helpompi avata myös itseään. miksei jokainen voisi koettaa samaa omassa elämässään? ottaa riskin, näyttää todellinen minänsä ja samalla antaa toiselle mahdollisuus ymmärtää, että aitous johtaa lopulta yhteisen hyvän kehittymiseen. sisälsi oman elämän avoimuus tällä elämän hetkellä joko suunnatonta iloa tai hetkellistä synkkyyttä, johtaa avautuminen kuitenkin aina syvempään ymmärrykseen elämästä ja toisesta ihmisestä.

tiedän, että ajatus on idealistinen eikä voi toteutua kattavasti, mutta miksei periaatetta voisi koettaa todentaa edes omassa elämässä, edes hieman useammin kuin nykyään? kyynisenä ihmisenä uskon maailman olevan kehittymässä vakaasti ja varmasti vinoon suuntaan, mutta se ei onneksi tarkoita sitä, että myös itsensä tulisi seurata tätä suuntaa.

kummallista on myös huomata, kuinka paljon minuun on upotettuna tietoa siitä, miten voisi saavuttaa hyvän elämän, hyveellisyyden ja onnellisuuden. ehkä nyt on aika kaivaa ne esille minusta ja alkaa elää sen mukaisesti. tiedänn myös, että moni muukin on varmasti ymmärtänyt tänään muotoilemani periaatteen ja muodostanut siitä ajatuksen, mutta tärkeintä on kuitenkin se, että tänään minä muotoilin sen uudelleen, tai oikeastaan ensimmäistä kertaa.
ensimmäistä kertaa haluan uskoa siihen.