lämmin yö, pehmeä kesäsade, tumma vesi, keltainen valaistus, egotrippi:

tajusin etten oikeastaan luota tässä maailmassa yhteenkään ihmiseen. luotan vain menneisyydessäni. luotin siellä ainoastaan yhteen ihmiseen. ja luotan edelleenkin, kumma kyllä. tähän maailmaan siirtyessä totuus piirtäytyy vaivaannuttavaksi. yksikään ihminen ei voi vakuuttaa minua luotettavuudellaan, aidolla luotettavuudella. onneksi on kuitenkin ihmisiä, joiden kohdalla voin olla huolettomammin kuin toisten kanssa.

miten ihmiseen voi luottaa, kun ihmisen perusluonteeseen kuuluu itsekkyys ja elämänkulku, jota ei ole määrätty ennalta?

toivon olevani väärässä siinä, että ihmisen perusluonne on itsekäs. toivon, että se koskisi vain hengissäsäilymistä eikä kaikkea elämää. toivon, että elämänkulun mystiset tiet eivät estäisi sitoutumista toiseen ihmiseen.

nimenomaan sitoutumista. luottamus on sitoutumista. en usko ihmisen kuitenkaan kykenevän siihen. ihmisen perusluonne on ristiriidassa luottamuksen kanssa. ihminen sosiaalisena eläimenä ei ole tarpeeksi kehittynyt sitoutumaan aidosti. ja siinä vaiheessa astuukin kuvaan rakkaus. huume, joka tekee kaikesta mahdollista. entä kun huumeen käyttövoima loppuu? jäljelle jää vain luottamus tottumuskysymyksenä, joka mahdollistaa elämän?

en halua luottamusta vain liitettynä rakkauteen (parisuhteen rakkaus). haluan luottamuksen puhtaana, sellaisenaan. onko sellaista?