näyttää siltä, että elämä on pysähtynyt lähes viideksi kuukaudeksi, mikäli blogistani sitä tarkkailisi. mutta asia taitaa olla juurikin päin vastoin. mitä vähemmän olen kirjoittanut, sitä enemmän on jäänyt aikaa elämiselle.

olen kenties tarkoituksellakin jättänyt sanoja suodattumatta sähköiselle paperille. tuntuu, että joitain asioita ei vain kuulu sanoittaa - ne kuuluu vain tuntea, kokea hetki ja päästää ne menemään. joskus myöhemmin niitä voi muistella, mutta niihin ei pidä kiinnittyä. joka päivä on synnyttävä uudelleen ja luotava itsensä sellaiseksi mitä on.

sanoissa minua on alkanut pelottaa se, että niihin samaistuu aivan liikaa. toisten blogeja lukiessa tuntuu, että kirjoittaja luo ympärilleen sellaista minuutta, jota hän ei oikeasti ole. useimmiten tämä minuus tuntuu olevan kielteinen ja tätä jatketaan ja jauhetaan kirjoitus kirjoituksen perään. aivan kuin sanat imaisisivat ihmisen johonkin sellaiseen tilaan, josta ei vain voi päästä ulos. kiinnittyminen vanhoihin ja huonoksikin todettuihin kaavoihin tuntuu turvallisemmalta kuin heittäytyminen johonkin uudenlaiseen olemisen tilaan.

aikaisemmin olen myös pitänyt sanoilla leikkimisestä - ja pidän siitä kyllä edelleenkin kun sen tekee tarpeeksi tiedostavassa seurassa, mutta olen nykyään hieman varpaillani käyttäessäni sanoja. viestit tuntuvat sekoittuvan lähes aina, mitä tahansa sanookaan. omiin ajatuksiin kiinnittyneet mielet alkavat käydä lähes heti taisteluaan kun kuulevat jotain uhkaavaa tai vierasta. vähemmästäkin joutuu nousemaan varpailleen ja lopulta päätyy siihen että sulkee mielummin suunsa (tai blogisanastonsa). sinällään neutraalit ja kielen makunystyröitä hellivät sanat muuttuvat hetkessä ajatusten piinaaviksi kätyreiksi. tuntuu siltä, että sanoja rankaistaan aivan suotta jostain sellaisesta mitä ne eivät pohjimmiltaan ole. aivan kuin ihminenkin rankaisee itseään päivittäin jostain sellaisesta, mitä hän ei pohjimmiltaan ole.

pelkkä olemisen tila onkin riittänyt minulle lähiaikoina varsin hyvin ja tehdyt minusta täydemmän. riittävää on oleminen itsekseen keskellä maailman pyörintää tai oleminen toisen kanssa samassa hetkessä ja samassa mielentilassa, jolloin sanoja ei tarvita. tarvitaan vain herkistyminen kaikelle ympärillä olevalle tai yhteiseksi muodostunut tila.