säikähdin itseäni kun luin aikaisempia merkintöjäni. säikähdin itseäni, koska huomasin pitäväni tyylistäni kirjoittaa (vaikka sitä usein pilkkaankin). en oikeastaan edes muistanut, miltä tuntuu uskoa itseensä.

lähiaikoina usko ja luottamus omaan toimintaan ovat olleet hieman hukassa, eikä edes hiemankaan hukassa vaan todella paljon. ulkopuolinen palaute on onnistunut lannistamaan mieltäni, vaikka pitäisi kai vain myöntää ne negatiiviset piirteet itsessä, jotka pitääkin myöntää ja jättää loput huomiotta. useimmiten suurin osa toisten ihmisten antamasta palautteesta on ristiriidassa sen kanssa, mitä haluaa olla ja miten ihmisen tulisi oikeasti käyttäytyä. pitäisi vain uskoa siihen, mitä haluaa olla.
mikäli et usko itseesi, et ole oikeastaan edes olemassa.

tuntuu siltä, että ympäristö pyrkii työntämään jokaista ihmistä tiettyyn muottiin ja toisaalta ympäristö odottaa tietynlaista käytöstä, jonka jälkeen saavutetaan vasta näennäisen tyytyväinen olotila. aina pelkkä yrityskään muuttaa muottia ei riitä, vaan pitäisi olla taitoa muokata se muotti uudenlaiseen kehykseen. se taito minulta usein puuttuu (mikä tietenkin on perin harmillista). pitäisi tietää miten ihmisiin voi vaikuttaa ja miten tuoda omia ajatuksia esille järkevällä tavalla. norminmukaisen ihmisen on helppo tuoda ajatuksensa esille uskottavasti, koska ympäristö syytää samaa paskaa jokaisesta tupendaalenista, mutta entäs kun ajatukset eivät olekaan tupendaalenin mukaisia. voin kertoa, että hyvää siitä ei seuraa.

ehkä kuitenkin joskus riittää vain jo sekin, että joku ihminen ei toimi kuten pitäisi ja kenties myöhemmin ihmiset tajuavat, mikä tilanne oikeasti onkaan. sokeutta vastaan taisteleminen vain ei aina ole kaikista kevyintä hommaa. zorro, batman, super man ja kumppanit apuun, kiitos.