koti tuntui pitkästä aikaa kodilta. oikeastaan se tuntui kodilta ensimmäistä kertaa. mukauduin sen rutiineihin ja tunsin olevani osa suurempaa kokonaisuutta. en yhtään ihmettele, miksi ihminen haluavat perheen ympärilleen, oli se sitten onnistunut tai epäonnistunut. perhe se joka tapauksessa on.

olen ääripäiden ihminen. en koskaan keskellä vaan kaluan reitit reunoja myöten. kuka sanoi, että elämän pitäisi olla helppojen ratkaisujen takana? kuka uskotteli, että elämässä voi löytää suoria reittejä?

vihdoinkin kun olen pääsyt eroon tietynlaisesta katkeruudesta ja vihasta vanhempiani kohtaan (syyt ovat niille selviä kenelle ovat, sen enempää niitä avaamatta) huomaan, että olen jumittunut toiselle huonolle raiteelle. havahduin koti-vierailuni aikana joutuneeni tietyllä tavalla vanhemman rooliin. minä itse, lapsi, puoliaikuinen, kaikkea muuta kuin kypsä.

useimmiten aikuinen lapsikin on vanhemmille vielä lapsi ja pyrkii jollain tavalla pysymään siinä roolissa, vaikkakin eri tavalla kuin aivan pienenä lapsena. tajusin kuitenkin, että se olen minä joka kuuntelee vanhempiani, ei toisin päin. se olen minä, joka kyselee puheluissa, miten heillä on mennyt. se olen minä, joka on huolestunut vanhempien terveydestä ja jaksamisesta.

en se ole minä, joka kertoo huolensa vanhemmille ja kysyy neuvoa.

oma vikanihan se on etten puhu asioistani. tunnen eläväni aivan eri aikakaudella. kommunikoinnin muoto on lähtöisin vanhemmiltani ja minä sulaudun siihen. jos minä olisin minä heidän seurassaan, eivät he minua tuntisi eivätkä he minua ymmärtäisi. oma vikanihan se on. yritän miellyttää ja aistia pienimmistäkin vinkeistä, mikä vanhemmat tekisi onnelliseksi. yritän saada hymyilemään. yritän aistia, ovatko he onnellisia.

vihdoinkin kun olen löytänyt lämpimämmän suhtautumistavan vanhempiini ja lapsuuteen, huomaan sen menneen yli. pelkään jatkuvasti vanhempieni vanhenemista ja peräti kuolemista. olen nähnyt siitä jo painajaisiakin. olen huolissani siitä, mitä vanhemmilleni käy kun aika hieman kuluu. olenko se minä, joka joutuu vastuuseen heidän elämästään? käsitänkö minä ettei minun tehtäväni ole pitää huolta heistä ja lakata pahimmassa tapauksessa elämästä omaa elämääni?

ja ennen kaikkea. kuka 22 vuotias huolestuu tällaisesta siinä vaiheessa, kun vanhemmat ovat vielä työikäisiä?

vanhempieni käytös tekee vain terveen suhtautumisen vaikeaksi. kenen sydän ei särkyisi kun huomaa vanhempien olevan enemmän kuin iloisia vierailusta, vaikkeivat he sitä sanoiksi puekaan. kaikesta näkee, että he tuntevat olonsa tärkeämmäksi "lapsen" ollessa talossa. talo ei ole enää tyhjä.

kenen sydän ei särkyisi nähdessään isänsä hätääntyneen ilmeen, kun kerron lähteäväni taas takaisin omaan elämääni toisaalle. ush.

kieroutunut vanhemmuus, kieroutunut lapsuus, kieroutunut elämä.
ja lopulta kaikki kulminoituu oikeasti siihen, että elämä on kehityskaari, ei koskaan valmis tila. odotan innolla, millaisen suhtautumistavan mieleni keksii seuraavaksi tähänkin tilanteeseen.