avoimuus ja tahto nähdä selkeästi ei ole aina täysin helppoa. kai sitä voisi päästä elämästä helpommallakin tai kuten henkilökohtainen ja korvaamaton cosmopolitan-apupalveluni sanoo: välillä kannattaisi antaa defenssien vain tulla. tänään en haluaisi antaa niiden kuitenkaan tulla vaan juurtua syvemmälle.

eilinen seeämmäksän hittikamarakeikka oli raskaampaakin raskaampi. perätysten lauluja, jotka toistavat menneisyyttäni. lähes jokaiseen lauluun oli sidottuna säkkikaupalla tunnetta, jotka heräsivät taas henkiin. eikä muutenkaan ole helppoa kuunnella melkein puoltatoista tuntia lauluja suuresta rakkaudesta, surusta ja kaipauksesta. tai sitten olisi vain pitänyt sulkea korvat eikä kuunnella sanoja. harmi vain että soinnutkin jo sisältävät lähes yhtä suuren tunnemassa kuin sanoituksetkin. 45 minuuttiakin olisi jo riittänyt sillä avoimuudella ja intensiteetillä.

aamuinen ajatusleikki alkoi kuitenkin kehitellä rakkauden olemassaoloa. eräät määrittelevät rakkauden jollain tavalla haluksi, joka suunnataan aina johonkin. nykypäivänä romanttinen rakkaus on useimmiten se keino suunnata rakkaus johonkin ihmiseen ja toisaalta samalla peilaten myös itseensä. rakkaus haluaa kiinnittyä aina johonkin (tai halu haluaa kohdistua johonkin, jotta se ylipäätään olisi halua). tämän päivän länsimaisessa yhteiskunnassa "normaali" kohde rakkaudelle on parisuhde. rakkaus kiinnittyy nykyään useimmiten vain siis parisuhteen osapuoliin ja kenties lähiomaisiin. lyhyellä matematiikalla rakkauden kohteita on keskimäärin vaikkapa 2+10 (ja luokanopettajalla vielä + 30, kiitos suuren luokkakoon, hahe).

ennen aikaan rakkaus oli sen sijaan eläimellistä pariutumiseen liittyvää halua ja jälkeläisiin kiinnittynyttä hoivaavaa rakkautta. muu rakkaus kohdistettiin kenties jonkinlaiseen jumaluuteen. tällöin voisi kuvitella rakkauden levinneen laajemmalle kuin nykypäivänä. rakkauden kohteena olivat luonto, maailma ja elämä, jota nykypäivänä harvoin muistetaan rakastaa. ennen aikaan rakkauden kohteita oli kenties keskimäärin 1+3 (lasta)+ääretön. voisiko siis sanoa, että ennen rakkautta on ikään kuin ollut enemmän, jolloin myös onnellisuutta ja hyvinvointia on enemmän?

vai onko ehkä niin, että ihmisyys on kehittynyt eteenpäin ja tällä hetkellä laajenevaa rakkautta harjoitellaan kahden ihmisen välisen rakkauden kautta? (laatu korvaa määrän?) parhaimmillaan kahden ihmisen välinen rakkaus voi olla niin intensiivistä että se lähenee samankaltaista tunnetta kuin jumaluuden rakastaminen, mikäli rakkauden vain osaa suunnata oikealla tavalla. harmillista, että tämänkaltaiseksi se harvoin kehittyy, mikäli ylipäätään se on mahdollista. vai onko ihmisyys vasta kehittymässä kohti kahdenkeskistä suurta rakkautta ja nyt eletään vasta murroskautta?

ajatusleikki on kuitenkin kiehtova. onko rakkaus nykypäivänä aidosti puhdasta vai vain itsekästä halun tyydyttämistä? jollain tavalla tuntuu ylitsepääsemättömän itsekkäältä kohdistaa rakkaus vain pieneen piiriin ja samalla sokeutua ympärillämme olevalta koko suurelta maailmalta.