kestopainajaiseni (ja lähes ainoa sellainen) on ollut jo pitkään kohtaus, jossa ajan autoa kaikessa rauhassa, kunnes tajuan yhtäkkiä etten osaakaan ajaa. en löydä kaasua enkä jarrua. lopulta kohtaus päättyy kolariin tai muuten vain kaoottisiin tunnelmiin.

mutta nyt... voila, näin unta jossa ajokortittomuusongelma ratkesi ja olo keveni vähintäänkin tuhat ja kolmesataa grammaa! tällä kertaa ajoinkin ratikkaa ja tajusin että osaanhan minä ajaa! painoin vain stop tai eteenpäin ja ratikka kulki kitkattomasti ja rennosti, kiitos raiteiden.

ja näin pääsemmekin taas kerran yhteen elämävertaukseen, joka kuvaa tämän hetkistä olotilaani varsin hyvin. temmeltäminen elämässä onkin kuin ratikka kiskoilla! kiskot voivat viedä minne haluaa eikä ratikalle jää muuta tehtävää kuin kulkea kiskojen mukana (tai olla kulkematta). kiskot eivät kerro minne yksittäisen ratikan tulee kulkea, mutta ne ohjaavat oikeaan suuntaan. jokaiselle voi löytyä oma kiskoreitti, kunhan katsoo vain tarkasti. kiskoreitit taasen antavat luottamusta kulkea eteenpäin. ilman kiskoja olotila voisi muodostua kaoottiseksi. kiskojen olemassaolo ei kuitenkaan tarkoita sitä etteikö yksilön tulisi itse löytää reittinsä eikä reitti suinkaan aina ole suora ja yksinkertainen.

kiskot taas kulkevat aina pisteestä pisteeseen tai kenties suljettua reittiä (sitä ei voi tietää elämättä). ajatus kiskojen loppumisesta voi parhaimmillaan antaa kipinän uudenlaiseen kyytiin. ihmisestä tulisi siis tulla (lopun) tiedostava ratikka, jotta tajuaisi elää täysillä!

(okei, tämä oli sitten viimeinen surkea elämävertaus pitkään aikaan, öhöhöhö)