kyllähän minä tiedän, että ihminen kaipaa pohjimmiltaan vain rakkautta, mutta nyt voin tuntea sen uudella tavalla. tuntosarvet ovat löytäneet uuden taajuuden pienen virittämisen jälkeen.

minne tahansa katsookin, voi huomata ihmisten anelevia ja hakevia katseita - joko salaa tai vähemmän salaa - joko enemmän kyynistyneesti tai vähemmän kyynistyneesti. mitä ihmeellisempien tapojen kautta sitä yritetään haalia. pyytämällä, pyytämättä, ostamalla, anastamalla, huijaamalla, ottamalla.

ja kuinka paljon ihminen hämmästyykään kun saa osakseen huomiota ja läsnäoloa. se hetki, kun ihminen yllättyy huomatessaan vanhan kuvion rikkoutuvan. liian suurella osalla ihmisiä odotusarvona on täystyrmäys ja kylmyys - ja niin minullakin liian usein on.

taidan pitää toisen yllättävästä läsnäolon antamisen hetkestä nykyään yhtä paljon kuin siitä hetkestä, kun saan ihmisen purskahtamaan nauruun. ehkä niissä on pohjimmiltaan jotain samaa: ihmisen sisältä kaivautuu esille jotain unohduksissa ollutta.

rohkeutta on antautua olemisen ilolle.