ai että miltäkö uudenlainen tapa nähdä maailmaa tuntuu (johon viittasin aiemmissa kirjoituksissani)?

se tuntuu vähän samalta kuin tämäniltainen melontareissu pimeässä. ensin sitä keskittyy siihen ettei kaadu ja että mela veisi kajakkia eteenpäin. jossain vaiheessa sitä muistaa katsoa ympärillensä ja näkee kuinka kaunista ja rauhallista kaikkialla on. huomaa pieniä yksityiskohtia. huomaa tyynen järven, valojen heijastukset, lepakkojen lentoja. ja viimeisenä tähdet ja suuren taivaan. taivaaltakin alkaa vähitellen erottua tähtikuviot, lentokoneet ja satelliittien radat.

jossain vaiheessa voi käydä myös niin ettei itse jaksa meloa mutta onneksi silloin on toinen joka meloo ja toinen voi vain katsoa ja hämmästellä. jossain vaiheessa voi käydä myös niin ettei muistakaan sitä suurta kokonaisuutta kun kulkee kapeaa jokiuomaa. välillä keskittyykin vain pieniin yksityiskohtiin lähellä kajakkia. yhtä kaikki tärkeää.

kunnes jossain vaiheessa joutuu peruuttamaan pois liian kapeaksi käyneestä jokiuomasta huimaa vauhtia virran mukana ja tuntee jonkin lähestyvän. jotain mikä tärähtää tajuntaan suurena ja valtaisana kaiken yksityiskohtien tarkastelun jälkeen:

                 suuren suuri maailmankaikkeus kokonaisena, hämmentävänä ja
                               sanoinkuvaamattoman kauniina.