istuin kuopiossa rönön saarelle johtavan sillan maisemapaikalla. kirjoitin tajunnanvirralla runoja samaan aikaan kun katselin ihmisten villiintymistä auringosta. olen aina rakastanut erilaisia symbolisia tekoja. mielialani vaati juuri sillä hetkellä tietynlaista puhdistautumista menneisyydestä. revin pienen palan ruutupaperia ja kirjoitin siihen "rakastan, mutta luovun silti". kävelin kaiteen viereen puristaen nyrkissäni paperinpalaa. ajattelin tapahtuman olevan vain taas yksi hassuista päähänpistoistani. en kuitenkaan saanut nyrkkiäni auki. käsi tärisi, silmät kostuivat, sisimpäni kapinoi. annoin tunteiden tulla sellaisenaan kuin ne halusivat minulle näyttäytyä.

väistämättä mieleeni nousi ajatus siitä, mitä jos en todella tarkoittanut sitä mitä olin kirjoittanut tai en ollut koskaan aidosti luopunut ajatuksesta. yhtä lailla teko olisi voinut olla lasten leikkiä. leikkiä se ei kuitenkaan näyttänyt olevan, vaan todellista tunnekuohua. mietin pitkään, onko teolla lopulta jokin syvempi merkitys. mitä tapahtuu, jos luovun ajatuksesta? lopulta minun oli kuitenkin avattava käteni. nykyisyys vaatii menneisyyden rauhoittamisen. ikään kuin vahvistaakseni ajatuksen siitä etten se ollut minä joka luopui paperista ja niistä sanoista, annoin tuulen viedä palasen. minä se kuitenkin olin, joka avasi kämmenen. paperi leijaili alas järven pintaan jääden kellumaan laineiden päälle. se ei uponnut vaan päätti jatkaa matkaansa sitkeästi kohti järven selkää. seurasin paperin matkaa niin pitkään kuin suinkin kykenin. fysiikan lakien mukaan se ei kuitenkaan voi jatkaa matkaansa ikuisuuksiin. en kuitenkaan nähnyt mitä ajatukselle tapahtui matkan edetessä. mieleni rauhoittui ainakin hetkeksi.

huomasin myöhemmin vapautuneeni taas asteen verran enemmän menneisyydestäni. mieleni oli avoimempi uusille ajatuksille ja mikä tärkeintä, uusille ihmisille. tarvitseeko mieli siis konkreettisia kiinnekohtia, joiden avulla elämässä voi edetä? ei liene millään tavalla epäselvää ettenkö olisi lopulta ajatellut niistä sanoista luopumisen olevan konkreettista. mieleni ainakin uskoi sen olevan täyttä totta. konkreettinen teko vahvisti ajatuksen todenperäisyyden. vastaavasti esimerkiksi hautajaiset tai häät osoittavat ihmiselle muutoksen olevan totta. riitti kiinnittää ajatuksen todelliseen maailmaan.

varhaisissa kulttuureissa aikuistumisriitit osoittivat kypsyyden asteen ja samalla ohjasivat nuoria etenemään elämässänsä. riitti antoi nuorelle leiman "olet aikuinen". nuori ei välttämättä kokenut olevansa kypsä, mutta riitti antoi luvan ja luottamuksen kypsyyteen. samalla tavalla nykyihminen asettaa itselleen tavoitteen tai sanoo itselleen olevansa kykenevä erilaisiin tekoihin. tämä leima ja ajatus antaa kimmokkeen yrittää sitä, mikä ilman päätöstä olisi voinut tuntua ylitsepääsemättömältä. olet sitä mihin uskot. mitä vahvempi usko, sitä varmempi onnistuminen.

onko yksi syy nykyihmisen huonovointisuuteen juurikin symbolien ja riittien unohtaminen? riitit ovat kuuluneet alkuajoista asti ihmisen arkipäivään. ajattelu tapahtuu käsitteiden avulla ja symboleita tarvitaan edelleenkin maailman hahmottamiseen. nykyään virallisena pidetyt riitit ja symbolit liittyvät enää lähinnä uskontoihin (lieneekö yksi syy uskontojen suosioon). riittien ja symbolien korvikkeiksi ovat nousseet esimerkiksi erilaiset poliittiset aatteet, ihmisen tarrautuminen brändeihin tai vaikkapa viherpiiperrykseen. jokaiseen ilmiöön liittyy se, että ihmisen sitoutuu johonkin konkreettiseen, jotta tuntisi olonsa turvalliseksi. ilmiöihin liittyy tekoja, riittejä, jotka osoittavat joskus päivittäinkin tekojen olevan oikeutettuja. jokainen päättää mielessänsä, onko teko lopulta oikeutettu vai ei. tärkeintä on kuitenkin usko siihen mitä tekee.

pitäisikö siis erilaisten riittien ja symbolisten tekojen merkitystä lisätä ihmisen elämässä tai ehkä enemminkin pitäisikö niiden arvo tunnustaa? uskonnolliset riitit hyväksytään osaksi korkeakulttuuria. muut riitit määritellään usein taikauskoksi eikä niiden hyödyllisyyttä myönnetä. erilaiset terapimuodot ja taidesuunnat hyödyntävät kuitenkin muiden riittien ja symboliikan voimaa nykyäänkin. ainakin itse uskon niiden tehoon, mikäli ne tuottavat yksilölle aidon tunnereaktion. riitit tuovat tunteita esille syvältä ihmisestä, tasolta, jota ei voi aina sanallistaa.

tuntuu, että ihminen pyrkii eroon kaikesta siitä, mitä on pidetty alkukantaisena. ainoastaan uskonto on saanut luvan jäädä elämään, liekö tehokkaan valtakoneiston ansiota. minä, sinä, me kaikki, olemme kuitenkin lopulta alkukantaisia. miksi siis pitäisi pyrkiä vain järkiperäiseen, tieteen valtaamaan elämään?