koetin saavuttaa perjantaina vanhankaltaisen elämänlaadun "maalla" (eli vaajakoskella) ja löytää siitä tietynlaista korviketta nykyelämän vaihtuvuuteen. hakkasin ensimmäistä kertaa halkoja ja käytin vesuria. tämä olkoon suuri saavutus siksi ettei minun käteeni ole ennen uskottu sellaisia murhamiehen välineitä. pöhköä ylisuojelevuutta vanhemmilta. hassulla tavalla kyseisten toimien tekeminen herätti minussa suurta ylpeyttä. en ole vain kaupunkilaislapsi vaan pystyn muuhunkin mikäli sitä vain haluan. naiivisti kuitenkin oletin sen täyttävän jonkinlaista tyhjyyttä, olihan elämä entisaikaan täynnä ruumiillista ja rehellistä työtä. ruumiillinen työ tuotti kyllä tyydytystä, mutta eihän sekään pidemmän päälle kantanut. tuli kuitenkin sellainen olo, että juurikin luonnonläheisyys ja normaali ihmiselle kuuluva työ on jotain mikä pitää elämän koossa. nautin kyllä suuresti kaupunkielämästä, mutta lopulta se ei ole vielä ihmiselle sellainen ympäristö missä voisi saavuttaa hyvinvointia. kenties vuosituhansien kuluttua ihminen on jo geneettisestikin muuntunut täydelliseksi kaupunkilaiseksi mikäli maapallo vielä silloinkin pyörii.

lauantaina eksyin taasen kuopijjoon, mikä laittoi pohtimaan lisää ihmisen elinympäristöä. kyseinen kaupunki herätti minussa heti jonkinlaisia vastenmielisyyden tunteita. siellä jos missä näki nykyihmisen kädenjäljen: kauniita ja arvokkaita rakennuksia siellä täällä, mutta ne olivat 80-luvun halpojen ja suttuisten kerrostalojen ympäröiminä. silmä harhaili eikä löytänyt tasapainoa siinä ympäristössä. vanhat rakennukset ovat minulle jotain mitä arvostan, jonka vuoksi pidänkin esimerkiksi monista helsingin kaupunginosista. kummallista on kuitenkin huomata, miten nopeasti muodostan käsitykseni siitä mistä pidän. muutama katse ja tiedän mitä haluan. tiedän, että ihmisten kohdalla tiedän myös heti pidänkö vaiko enkö, mutta kaupunki kokonaisuutena oli yllättävä aistimus. mihin se lopulta voi pohjautua?

joka tapauksessa nyt ainakin tiedän etten taida haluta asua ainakaan kuopiossa vaikka jostain syystä olen aina luullut sen olevan hienoakin hienompi kaupunki. elinympäristö, mikä ei tuota olemukseen rauhallisuutta ei ole asumisen arvoinen.
jotta en kuitenkaan haukkuisi kuopiota aivan täysin, pidin siinä äärimmäisen paljon pienistä ja persoonallisista kahviloista. löysin hetkeksi rauhallisen olon kahvilasta, jonka nimi oli, ei sen enempää eikä vähempää, "kahvila". se oli sisustettu vanhoilla, hauskoilla kalusteilla, ruoka maistui ruoalla eli luonnolliselle ja raikkaalle ja wc:n ranskalaismaisen sisustuksen kruunasi ranskalainen musiikki. siihen lisättynä hyvä kirja ja ihminen ei muuta tarvitsekaan.

täytyneekin alkaa toden teolla etsimään paikkoja, joissa todella viihdyn. perustui tuo vaisto sitten mihin tahansa, sitä vaistoa on seurattava.

(ai niin, minusta tulee kandi mikäli perjantain maturiteetti meni läpi. seuraavaksi maisteriksi. alan olla huolestuttavan vanha ja kypsä.)