hii hilpeyttä. uninen sunnuntai vaihtui ilahtuneeksi illaksi ilmiömäisen inhimillisyyden edessä.

esittelin tänään kaupunkia venäjältä tulleelle sohvasurffarille. tämä poika aikoo matkata liftaten pietarista norjaan ja takaisin. rinkka selässä, ei suunnitelmia eikä huolta ajan kulumisesta. hillitöntä uskallusta heittäytyä elämään, luottamusta ihmisiin, luottamusta itseensä.

oli valtaisan hauskaa päästä vääntämään englantia, vertailemaan kokemuksia maailmasta ja kulttuurista eri näkökulmista. hienointa tapaamisessa oli kuitenkin se, että saattaessa surffaria tien varteen jatkamaan liftausta vastaan käveli sattumalta toinen sohvasurffauksessa mukana oleva tyttö, joka kutsui väsyneen surffarin kavereidensa kanssa uimaan. hemmetti, miksei ihmiset ole tuollaisia aina. spontaanisti ja ilahtuneesti kutsui vain toisen mukaan. ovet auki ihmisille ja elämälle.


tv näytti illasta ilahduttavan mustavalkoisen dokumentin vuodelta 96 nuorison mielipiteistä siitä, mikä on vikana maailmassa. teemoina olivat ihminen osana koneistoa, työnteon tärkeyden liiallinen korostuminen, hengellisyyden korvaaminen materialismilla, arvojen kieroutuminen, luonnon tuhoaminen ja vieraantuneisuuden tunteen kasvaminen. kuulostaako tutulta?

lähes 40 vuotta sitten nuoriso eturintamassa avasi uusia näkemyksiä elämän arvoihin. vanha kansa nauroi nuoruuden innolle.

lähes 40 vuotta on kulunut ennen kuin tiede on alkanut todistaa huolenaiheet oikeaksi ja muu tutkimus pyrkii pääsemään arkikäsitysten ulkopuolelle tuoden esille uusia mahdollisuuksia elää elämää. vähitellen myös yleisessä keskustelussa voidaan myöntää huolenaiheet oikeiksi, mutta ei kaikissa seuroissa.

40 vuotta. pitkä aika. lyhyt aika. hidas kehitys. vättämätön aika irroittautumiseen ja selkeämmin näkemiseen?

ehkä joskus tulisi vain niellä oma ylpeytensä ja miettiä, onko etulinjassa kulkevilla oikeasti asiaa, joka koskee jokaista meistä.