rakkauden epäammattilaisena nolottaa kirjoittaa sellaisesta aiheesta kuin rakastuminen tai rakastumiseen liittyvät valinnat. aion tehdä sen silti. en ole tuottanut tarpeeksi aitoa keskeneräistä ajatusta. sitä paitsi mikä voisikaan olla hauskempaa kuin lukea omista naiiveista ajatuksistaan vuosien kuluttua!

erinäiset taidehärpäkkeet ovat pakottaneet minua pohtimaan, mitä oikeastaan haluankaan ilmiöltä nimeltä rakkaus. ensinnäkin kirjastoheräteostoksena luin kirjan rakkaudesta: näkökulmana rakkauden historiallinen ja filosofinen tarkastelu. toisekseen eilen katsoin häkellyttävän hämmästyttävän hämmentävän elokuvan nimeltään Little Children (www.littlechildrenmovie.com). elokuvassa kaksi ihmistä, molemmat parisuhteessa, rakastuvat toisiinsa. seurauksena syrjähyppy ja lähes saavutettu karkaaminen omasta tyhjänänoloisesta elämästä. lopulta elokuva päättyy kuitenkin siihen, että molemmat osapuolet palaavat takaisin vanhaan parisuhteeseensa ja lopettavat lapsenomaisen leikkimisen elämällä. (lyhyt selitys ei tee millään tasolla oikeutta tuolle mestariteokselle)

ensinnäkin oli kummallista lukea rakkauden historiallisesta kehityksestä. kyllä, ei ole yllätys että rakkaus ja parisuhde on tarkoitettu ennen aikaan aivan kaikkeen muuhun kuin nykyään. yllättävää on kuitenkin todeta se, että itsekin olen niellyt selityksen rakastumisesta juuri sellaisena kuin media ja ympäristö sen esittää nyt ja tässä ajassa. en tiedä olenko kyynistymässä rakkaudenkin suhteen, mutta vähitellen alan kokea "järkevämpänä" rakastumisena pitkään kypsytetyn kumppanuuden, ikään kuin turvaksi kovalta elämältä ja yhdessäkokemisen iloksi. mikäli kaksi ihmistä on tarpeeksi samanhenkisiä ja maailmaa moninaisesti näkeviä, voidaan suhteesta muodostaa ja määritellä oikeastaan minkälainen tahansa, omanlaisensa suhde, joka toimii juuri näille ihmisille. irrottautuminen tämän ajan määritelmistä ja pakotteista voisi tuottaa kestävämmän ratkaisun. aikaisemmin olen hehkuttanut hullun rakkauden puolesta, mistä olenkin saanut osani ja olen kiitollinen siitä.(mitä, sanoinko minä noin?!) lopulta olen päätynyt kuitenkin entistä kierompaan asetelmaan, joko omaa tyhmyyttäni tai omaa viisauttani. lienee kuitenkin pakollista pyrkiä laajentamaan käsityksiä rakastumisesta, jotta sellaista ylipäätään voisi tapahtua.

hullaannuttavaa rakkautta ihannoidaan ja tavoitellaan, mutta kantaako sekään loppujen lopuksi yhtään pidemmälle kuin järkevä rakkauskaan mikäli rakkaus nyt ikinä järkevää voi olla? ehkä näin heikkohermoiselle olisikin vain hyväksi "tyytyä" tavalliseen rakkauteen, josta lopulta voi tulla lopulta jotain kantavaa ja intohimoista eikä syöstä itseäni yhtään sen syvemmälle tunnegiljotiiniin.

elokuva Little Children päätyi myös ratkaisuun, jossa hullu rakkaus todettiin kypsymättömyydeksi ja kyvyttömyydeksi ottaa vastuuta elämästä. kyseinen elokuva oli ensimmäinen, jossa tämänkaltainen ihailtu rakkauden muoto hylättiin. kirjaimellisesti teki pahaa nähdä elokuvan ratkaisu. (liekö romanttisten elokuvien aivopesun tulosta tai menneisyyden ratkaisujen uudelleen aukaisemisen vuoksi) kyllä, arvostan sitä, että rikkoutuneintakin suhdetta koetetaan saada toimimaan. eikö se juuri ole kunniallisinta, mitä elämässä voi tehdä! elokuva ei kuitenkaan kuvannut päätöksen jälkeistä elämää. päätös kuvattiin ainoaksi eettiseksi ratkaisuksi. "ajattele lapsiasi ja elämän turvallisuutta." entä elokuvan päättymisen jälkeen? jatkuvaa riitelyä? elämän tyhjäksi kokemista? kipeää kaipaamista uudelleen pois normaalista, urautuneesta elämästä? oliko elokuvan ratkaisu laskelmoitua onnellisuuden tavoittelua vai todellista kypsyyttä?

tartu hetkeen kunhan et jää?