joka kerta kun luovut jostain, saat jotain muuta tilalle. ja päinvastoin, aina kun saat jotain, olet luopunut jonkun toisen asian saamisesta. jos vain oikein tarkasti katsot.

tämän vuoksi lähikuukausien aikana olenkin punninnut tarkoin mistä oikeastaan voin luopua, jotta saisin tilalle jotain arvokkaampaa. konkretian tasolla luopuminen on ollut turhista tavaroista luopumista ja niiden viemistä kiertämään jollekin toiselle ihmiselle. kodin siivoamisesta on tullut suuri tutkimusmatka. otan jokaisen esineen käteeni ja punnitsen, mitä hyötyä kyseisestä tavarasta on. mitä saan, jos luovun siitä ja mitä saan, jos pidän sen? hämmentävällä tavalla ihmisen materianpalvonta on paljastanut itsestään taas uusia piirteitä. pienimmätkin itsestäänselvyyksinä pidetyt tavarat ovat osoittautuneet uhkaksi hyvinvoinnille ja onnellisuudelle.

otetaan esimerkkinä kello. se rakas ympyrää tikittävä väline. samalla kun luovuin kellotaulusta ja ainaisesti tikittävästä äänestä, luovuin myös ajan valvomisesta ja siirryin impulssien johtamaan aikakäsitykseen - ja se jos mikä tuntuu hyvälle. mutta ei siitä luopuminen toki helppoa ollut. ensimmäiset päivät katseeni harhaili vähän väliä entiselle kellon paikalle ja samalla sain huomata kuinka aikaan sidottu olinkaan ollut. aikaisemmin kelloa katsoessa ajatukset pyörivät akselillä: joko se on noin paljon? eikö se ole vielä enempää?

kuinka vapauttavaa onkaan luopua siitä ajatusten kudelmasta, joka on oikeastaan täysin turhaa mielen rasittamista kun samaan aikaan voisi nauttia siitä olotilasta mikä kullakin hetkellä on. tällä hetkellä kello toimiikin vain välttämättömänä pahana, jotta osaan olla oikeaan aikaan oikeassa paikassa. muuloin voin jättää sen elämään omaa aikaansa - tai oikeastaan aikaa, jota ihminen haluaa pakollakin hallita. surkea pieni kellotaulu on valjastettu tähän ainaiseen tehtävään.

ja mitä luopuminen ajatuksen tasolla sitten on? luopumista ajatuksista, jotka yhtä lailla kahlitsevat mieltä. materianpalvonnan taakan lisänä ihmisillä näyttää olevan myös ajatustenpalvonnan taakka. ja pirskatti, voin kertoa, että siitä taakasta luopuminen ei etene aina yhtä kivuttomasti kuin materiasta luopumisen prosessi. mutta yhtä lailla, joka kerta luopuessani turhista ajatuksista, vapautuu minussa tilaa ja se tila täytyy jollain muulla - useimmiten jollain paljon arvokkaammalla ja kestävämmällä.

ja oikeastaan, mitä muutakaan tämä maapallolla tallustaminen olisi kuin elämän saamista ja siitä jossain vaiheessa luopumista...

vastapuolen entisten edustajien mollatessa julkisesti tulevan edustajiston kokoonpanoa sekä äänestäjien typeryyttä ja samalla kehuessa oman kampanjan toimivuutta ei voi kuin ihmetellä missä järki tuolloin on ollut. kampanjan toimivuudesta, sisällöstä ja reiluudesta voi olla montaa mieltä.

havainnollistava esimerkki:

sinertäväksikin kutsuttu joukkio kampanjoi jakamalla:

• lottorivejä
  
• kortsuja varustettuna muka-hauskoilla sloganeilla
  
• makkaraa
  
• paperikäärellisiä karkkeja varustettuna sinisellä logolla
  
• haalarimerkkejä
  
• kahvia (kuulemma oli kuitenkin reilua!)
• painettuja paperilappusia varustettuna vaaliteeseillä
  

vihertäväksikin kutsuttu joukkio kampanjoi jakamalla:

• suomalaisia omenoita, jotka oli saatu ilmaiseksi vihertävän valtuutetun kotipihalta
  
• äärimmäisen vähän printattuja lappusia varustettuna vaaliteeseillä
  
• reilun kaupan kahvia ja teetä

capish, ja jokainen saa päätellä itse missä vika?

vaalien tulos antaa ehkä kuitenkin jonkinlaista osviittaa siitä, minkälaisen maailman ihmiset oikeasti haluavat. kaunis ja kallis kuorrute ei takaa ideologian toimivuutta.

toimimattomuus todellakin näyttää johtavan toimimattomuuteen - niin yksilön kuin yhteiskunnankin toimimattomuuteen. ihmiset kyllä tuntuvat jaksavan turruttaa perslihaksiaan sohvan pohjalla turruttaen samalla aivolihaksiaan, mutta eivät esimerkiksi jaksa millään äänestää tai osallistua mihinkään yhteishyvää kerryttävään toimintaan. sohvan pohjalta nämä yksilöt sitten kiroavat sitä kuinka oma elämä ei toimi, kahvinkeitin ei toimi, suomi ei toimi eikä maailmakaan toimi. ja mistäköhän tämäkin taas johtuu? en syytä, mutta syytän kuitenkin.

ja kyllä, tämä on harmistunut kirjoitus ihmisten toimimattomuudesta ja silkasta laiskuudesta. jollain tapaa sitä on vain herännyt uudella tavalla siihen, miten monessa asiassa voikaan toimia tehden hyvää ja samalla toimiessaan hahmottaa maailman toimintaa. kansalaisjärjestöt ovat oiva esimerkki siitä miten kerrytetään vähitellen hyvää - niin itselle kuin muillekin. unohdetaan itsekkäät intentiot ja pyritään johonkin yhteiseen päämäärään. ihmiset tekevät järjestöissä ja yhdistyksissä työtä tuntikausia palkatta eivätkä valita siitä, koska kokevat sen tärkeäksi ja tietävät että vain toimimalla saadaan jotain aikaan. toimivuudella pyritään pääsemään toimivuuteen. ei mietitä, päivitellä ja odotella, vaan tartutaan kiinni. elämä on lyhyt, joten hittoakos sitä odottelemaan ryhtyy.

vaalityön ohessa kannustavimmat ja samalla huolestuneimmat kommentit maailman tilasta on ehkä vähän yllättäenkin tullut vanhuksilta. he näkevät jo sen, että jotain täytyy tehdä, jotta paska ei valuisi tulevaisuuden lasten, nuorten ja aikuisten niskaan. eikä muuten kivaa ole että se valuu omaan niskaankaan. ja ou boy, voin kertoa, että kokkareidenkin rahat loppuu jossain vaiheessa kun pitää ostaa jatkuvasti uutta kauluspaitaa paskaantuneen paidan tilalle. samalla tavalla ne tulevaisuuden uhkakuvat jossain vaiheessa saavuttaa rikkaankin vaikka tällä hetkellä materiamaailma pitäisikin ne poissa mielestä ja silmistä.

maapalloa ei voi ostaa tai lahjoa vaikka kuinka yrittäisi, capish?

en ole pitkään aikaan kuunnellut perinteisiä poppisbiisejä. juuri niitä, joissa lauletaan "uu beibe, oon niin surullinen kun lähdit " tai "uu beibe, tää on niin ihanaa et älä anna tän loppua koskaan". eilen kuitenkin kuuntelin ja muistin taas miksi niitä en ole kuunnellut. ne biisit vangitsevat mielen ja ajatukset tajuttoman nopeasti. sanat alkavat pyöriä päässä ja jäävät sinne hypnoottisesti kiertämään rataa joskus jopa päiviksi. ja juuri siellä ne kaivertavat kolojaan aina vain syvemmälle tehden lopulta sanoista mielelle totuutta. mieli on heikko ja se uskoo lähes kaiken kun tarpeeksi toistaa. se alkaa ajatella, että näin pitää toimiakin. sydänsuruja pitää surra vuosikaupalla ja joku yksi pitää olla rinnalla, jotta tulisit onnelliseksi. et voi olla onnellinen ennen kuin saat jotain. et voi olla onnellinen tässä hetkessä, tässä olossa. sur-rur-surullista niin surullista. ja onhan se.

tokihan mieli haluaa ja kenties tarvitseekin jonkinlaisen alustan vaikeiden kokemusten työstämiselle - en minä sitä kiistä, mutta kuinka usein työstäminen jää jumittavaan vaiheeseen? missä vaiheessa piilomainonnan terapeuttinen vaikutus muuttuu syövyttäväksi? erottaako ihminen enää puhdasta olemisen tilaa, kun mielensyöttäjä toimii valtavalla koneistolla?

lista on loppumaton: musiikkibisnes, brändit, media, mainonta, uskonto, perinteet, yhteisöt... sanoman toistoralli on valtaisa. markkinat jylläävät jatkuvasti aina syntymästä kuoleman hetkeen saakka.

onko ihminen koskaan vapaa näkemään sisälleen ja kenties löytämään jotain saastumatonta?

tänään joogatunnilla saatoin tuntea taas kerran rajojen venyvän fyysisen tekemisen kautta. jooga-asana, jossa olen ollut jumissa jo lähes vuoden venymättä mihinkään suuntaan avautui ohjaajan hellällä opastuksella täysin uusiin mittoihin. ainoa mitä tarvittiin oli ohjaajan ohjaava käsi, hengitys ja keskittyminen hetkeen. vähitellen hengittäen ja kohdistamalla energiaa oikeaan suuntaan kehoni hivuttautui lähemmäs rajoja, venytti niitä ja lopulta myös ylitti niitä. vastassa oli lopulta vain lattia, jonka lävitse pää ei enää voinut mennä eikä mytyssä oleva keho voinut enää litistyä pienemmäksi. tuon jälkeen sain haukkoa hetken aikaa uutta olotilaa äimistyneenä enkä voinut todeta muuta kuin, että ihminen teettää itselleen turhan paljon rajoja ja kaiken lisäksi luulee, ettei niitä voi ylittää.

aikaisemmin olen jossain määrin kammonnut  "learning by doing"-periaatetta, johtuen ehkä siitä, että tekemistä ei ole osattu ohjata oikealla tavalla syvemmälle. tekeminen on jäänyt vain tekemisen tasolle, eikä ole saavuttanut oivalluksen tasoa. tämän vuoksi onkin ollut helpompi luoda mielessään kaavioita ja malleja - mutta nekään eivät herää eloon ilman tekemistä, toimintaa, kokemusta.

joka kerta liikkuessa tavalla tai toisella olenkin pyrkinyt ylittämään rajoja, jotta mielenikin voisi ylittää rajat yhtä helposti. niin kiipeilyssä kuin maastopyöräilyssäkin olen tarvinut kasapäin uskoa ja uskallusta - ajatusta ja tekemistä.

hetki hetkeltä korkeammalle, nopeammin ja taitavammin.

minne tahansa katsookin, voi huomata ihmisten anelevia ja hakevia katseita - joko salaa tai vähemmän salaa - joko enemmän kyynistyneesti tai vähemmän kyynistyneesti. mitä ihmeellisempien tapojen kautta sitä yritetään haalia. pyytämällä, pyytämättä, ostamalla, anastamalla, huijaamalla, ottamalla.

ja kuinka paljon ihminen hämmästyykään kun saa osakseen huomiota ja läsnäoloa. se hetki, kun ihminen yllättyy huomatessaan vanhan kuvion rikkoutuvan. liian suurella osalla ihmisiä odotusarvona on täystyrmäys ja kylmyys - ja niin minullakin liian usein on.

taidan pitää toisen yllättävästä läsnäolon antamisen hetkestä nykyään yhtä paljon kuin siitä hetkestä, kun saan ihmisen purskahtamaan nauruun. ehkä niissä on pohjimmiltaan jotain samaa: ihmisen sisältä kaivautuu esille jotain unohduksissa ollutta.

rohkeutta on antautua olemisen ilolle.

olen kenties tarkoituksellakin jättänyt sanoja suodattumatta sähköiselle paperille. tuntuu, että joitain asioita ei vain kuulu sanoittaa - ne kuuluu vain tuntea, kokea hetki ja päästää ne menemään. joskus myöhemmin niitä voi muistella, mutta niihin ei pidä kiinnittyä. joka päivä on synnyttävä uudelleen ja luotava itsensä sellaiseksi mitä on.

sanoissa minua on alkanut pelottaa se, että niihin samaistuu aivan liikaa. toisten blogeja lukiessa tuntuu, että kirjoittaja luo ympärilleen sellaista minuutta, jota hän ei oikeasti ole. useimmiten tämä minuus tuntuu olevan kielteinen ja tätä jatketaan ja jauhetaan kirjoitus kirjoituksen perään. aivan kuin sanat imaisisivat ihmisen johonkin sellaiseen tilaan, josta ei vain voi päästä ulos. kiinnittyminen vanhoihin ja huonoksikin todettuihin kaavoihin tuntuu turvallisemmalta kuin heittäytyminen johonkin uudenlaiseen olemisen tilaan.

aikaisemmin olen myös pitänyt sanoilla leikkimisestä - ja pidän siitä kyllä edelleenkin kun sen tekee tarpeeksi tiedostavassa seurassa, mutta olen nykyään hieman varpaillani käyttäessäni sanoja. viestit tuntuvat sekoittuvan lähes aina, mitä tahansa sanookaan. omiin ajatuksiin kiinnittyneet mielet alkavat käydä lähes heti taisteluaan kun kuulevat jotain uhkaavaa tai vierasta. vähemmästäkin joutuu nousemaan varpailleen ja lopulta päätyy siihen että sulkee mielummin suunsa (tai blogisanastonsa). sinällään neutraalit ja kielen makunystyröitä hellivät sanat muuttuvat hetkessä ajatusten piinaaviksi kätyreiksi. tuntuu siltä, että sanoja rankaistaan aivan suotta jostain sellaisesta mitä ne eivät pohjimmiltaan ole. aivan kuin ihminenkin rankaisee itseään päivittäin jostain sellaisesta, mitä hän ei pohjimmiltaan ole.

pelkkä olemisen tila onkin riittänyt minulle lähiaikoina varsin hyvin ja tehdyt minusta täydemmän. riittävää on oleminen itsekseen keskellä maailman pyörintää tai oleminen toisen kanssa samassa hetkessä ja samassa mielentilassa, jolloin sanoja ei tarvita. tarvitaan vain herkistyminen kaikelle ympärillä olevalle tai yhteiseksi muodostunut tila.

mutta entä jos kutistatkin elämän yhteen hengitykseen?

elämän alussa on kliseinen rääkäisy, jolloin keuhkot saavat ensi maistiaisen hapesta. sisäänhengityksen vauhti kasvaa ja keuhkot laajenevat lähestulkoon aina keski-ikään saakka, jolloin saavutat lakipisteen. lapsuus, nuoruus ja aikuisuus vain vilisevät silmissäsi värikkäinä kuvina. hieman ennen sisäänhengityksen lakipistettä olosi käy kuitenkin tukalaksi. keuhkot ja pallea eivät vain anna enää periksi. hartiat jännittyvät ja tunnet, kuinka laajeneminen ei voi jatkua ikuisesti, joten et voi muuta kuin luovuttaa ja antaa vauhdin kiihtyä toiseen suuntaan.

uloshengityksessä tunnet suurta helpotusta. keuhkot ja pallea tietävät mitä tekevät purkaessaan sisäänhengityksessä syntyneen jännitteen ja annatkin vauhdin vain rentouttaa kehosi pehmeällä ja lempeällä huokauksella. loppuvaiheen huokauksen elämä on parhaimmillaan ymmärtävää ja viisasta. kunnes viimeisenä koetat taas pitkittää viimeistä pisaraa, mutta tajuat ettei supistuminenkaan voi jatkua ikuisesti. toinen lakipiste on saavutettu ja huomaat, että tämänkertainen elämäsi oli siinä -  ja se kestikin vain pienen hetken keskellä laajaa ja mittaamatonta maailmankaikkeuden ajankulkua. mutta se olit kuitenkin sinä, joka päätit kuinka tämänkertaisen sisään- ja uloshengityksesi käytit, ei kukaan muu.

tai entä jos näkisitkin jokaisen päivän yhtenä hengityksenä? aamulla keräät sisäänhengityksellä vauhtia päivään, koetat löytää päivästäsi miellyttävän hetken kaiken aherruksen keskellä ja loppupäivän lasketteletkin vain hetkistä nauttien - kunnes illalla tajuat ettei uloshengityskään voi jatkua ikuisesti ja tarvitset pienen paussin mittaisen levon. ja sitten teet kaiken uudelleen. yhtä tarkasti, ja arvostavasti.

tai entä jos jokainen pienikin tekemäsi asia on yksi sisään- ja uloshengitys? esimerkiksi toisen ihmisen tavatessasi ilahdut sisäänhengityksen tuomasta virvoituksesta, katsastatte matkan lakipisteeseen ja takaisin suurella innolla ja lopulta annatte uloshengityksen rentouden vallata kehonne. ja sitten teette kaiken uudelleen.

kuinka tarkka sitä tulisikaan olla, jotta osaisi hyödyntää jokaisen hengityksen sille kuuluvalla arvokkuudella eikä vain antaisi kaiken huomaamattaan valua hukkaan?

                                                                fantasia - elämä - avaruus

http://areena.yle.fi/toista?id=1872907